Chasing all your diamonds, a thousand painted eyes .

God if I could fly .

Kiehautan veden kattilalla ja heitän täytetyt pastat kuumaan veteen isäni silmien alla. Tässä pitäisi olla ateriani. Isä heilauttaa ovelta hyvästit ja lähtee kauppaan ostamaan lisää sitä saastaa, jota minunkin tulisi tunkea suuhuni puoliväkisin.

Nostelen pastaa lautaselleni, kannan sen parvekkeelle ja heittelen pasta pallot yksitellen alas syvään lumeen. Kuinka minulle tavaomaisen dramaattista heittää ruokaa parvekkeelta, vaikka pönttöönkin voisi kaataa. Toivon, että metsän pikkueläimille kelpaa pastani, ettei ruoka menisi aivan hukkaan.....

Hajotan haarukalla muutaman pastan lautaselle ja heitän sen tiskiin. Lavastus, kulissi on pystyssä, odottamassa isää kotiin. Aamupalasta kieltäydyin, perustelin etten koskaan syö aamupalaa. Illalla sanoin äidille, että söin isällä kaksi atrian kasvispizzaa hyi helvetti ja tämä oli minulle vielä ennen aivan tavallinen päivällinen ja olen aivan täynnä. Myöhemmin yöllä, onhan nyt uusivuosi, taas yksi ahmimisjuhla, jolloin syödään koko yö ja päivä, äiti yrittää taas tarjota jotain. "Ei tee mieli, en tykkää, no hyi helvetti"

Taas yksi päivä syömättä. Tämä on todella hankalaa, varsinkin kun himoitsin pöydässä olleita sipsejä ja konvehteja. Toinen puoleni, se joka on huolissaan siitä kuinka harvoin nykyään syön, joka pitää tätä sairautena, eikä vain kauneuden tavoitteluna hokee jatkuvasti "ota nyt. et voi kuitenkaan vastustaa. Ota nyt. Et voi kuitenkaa pitää kulisseja pystyssä, valehdella jatkuvasti. Joku vielä huomaa..." Tämä on se laiska puoli. Se lihava puoli. Onneksi se laiha puoli, se jolla on kontrolli hallussa sanoo "ei yhtään mitään!" Tähän puoleen minä luotan, tätä puolta minä tottelen. Se on se visaampi joka tietää, että yhdestä palasta ruokaa tulee kourallinen, lopulta kokonainen sangollinen.

Maria, Maria, Maria... En jaksa kuunnella!
Yritän olla kuuntelematta ja välittämättä äitipuoleni suvaitsemattomuudesta.
Ahdistus tuntuu silti palana kurkussa.

"JILI TULI!!" pikkumies huutaa innoissaan ovelta, kun tallustan lumessa kohti äidin tupaa.
"Heippa veikka" veli sanoo ja hymyilee ja halaa "rakas isoveli". Täällä minä olen Jiri ja poika. Täällä minut hyväksytään. Äiti on hyväksynyt minut 'uudella nimelläni' Jirinä ja 'pojakseen'. Muistan varmasti ikuisesti sen päivän, kun äiti sanoi minun leikkiessäni pikkumiehen kanssa, että minusta tulee hyvä isä. Liikutuin myöhemmin kyyneliin, kun ajattelin sitä. Niin kuin nytkin.

Ai niin, uuden vuoden lupaukseni...

Ensimmäisenä tänä vuonna lupaan olla vahvempi. Pidän pääni asioissa ja lupaan toteuttaa enemmän unelmia, kuin koskaan aikaisempina vuosina. En aio surkutella että voi kun olisi sitä ja tätä voi kun elämä olisi sellaista ja tuollaista, en aio vain puhua, vaan myös toimia! Jos haluan uuden kameran, säästän siihen, enkä vain toivo että joku rikas ventovieras sen minulle joku päivä bussissa tyrkkäisi käteen. Aion tehdä asioista sellaisia, kuin haluan parhaimpani mukaan. Toiseksi lupaan olla ahkeranpi koulussa. Aion opiskella ahkerasti, saada hyviä numeroita. Vain siksi, että tällä tavoin ja vain tällä tavoin voin päästä haluamaani lukioon.

Kolmanneksi liitän toiveisiini salaisen lisäpöytäkirjan; aion laihtua alle 40 kilon. Mahdollisimman pian. Tästä en kuitenkaan puhu kenellekkään, paitsi sinulle, joka luet tätä. Te lukiat olette ainoita maailmassa, jotka tietävät tästä minun salaisesta projektistani luoda itsestäni kauniinpi ja varmenpi. Läheiseni pitäisivät minua kuitenkin sairaana, vaikken käsitä miten ihmeessä. Itse en ajattele tätä sairaudeksi millään tavalla, vaikka haluaisinkin laihtua reilusti alipainoiseksi. Mitä sitten? Kuka on edes määritellyt mikä on alipainon puolella ja mikä ylipainon? Minulla on tästä oma ohut näkemykseni, jonka mukaan minä olen ylipainon puolella, vaikka painoindeksi muuta väittääkin.

Hyvää uutta vuotta kaikille! Olkaa vahvoja ja tehkää elämästä kaunista, elämisen arvoista. Joka päivä.

Kohta katselemaan raketteja ja esittämään uuden vuoden lupaukseni ja haaveeni taivaalle :)
Hyvällä jalalla astelen kohti seuraavaa vuotta, olen iloinen.

And I am the bones you couldn’t break

Hello, Hello

you whoever

this is my story of pain

Konduktööri ihmettelee junashekkiäni. Kysyn onko jokin ongelma, saatko selvää tilinumerosta. "Ei ei, vaan... Tässä lukee että nimesi olisi Maria..?" Voi, niimpä tietysti. Vaisuna ojennan jälleen kelakorttiani ja sönkötän "no mut täs on tää.. johan mä näytin..." "Aa-ivan. Hassua, luulin sua pojaks. No oleppa hyvä" konduktööri sanoo, näpyttelee koneellaan tietojani ja ojentaa junalippuni, merkkaa ja laittaa käytetyn junashekin taskuunsa ja poistuu. Vieressä istujani tuijottaa minua kuin minun naamassani lukisi isolla friikki. Juuri tämän takia minä todella vihaan junashekkejä. Jos nimeni olisi vaikkapa Pekka tilanne olisi aivan toinen, vaikka ruma nimi mielestäni onkin, mutta se on sentään miehennimi. En tiedä, miten tämän selittäisin puoli tutulle vieressäni, joten vaikenen vain asiasta. Luultavasti hänkin oli luullut minua pojaksi. Kuten kaikki muutkin. Saan olla todella kiitollinen, että olen perinyt näin poikamaiset kasvon piirteet ja matalan äänen. Siitä saan olla vihainen kohtalolle, että synnyinkin tytöksi, enkä pojaksi. Minulla on tunne, että olen oikeasti poika. Haluan olla. Minusta myös tulee poika. Toisin kuin normaalit tytöt minä aion kasvaa mieheksi, tulla isäksi, poistattaa rintani ja kasvattaa viikset. Minun sieluni ei ole naisen. Tiedän, että suurin osa ihmisistä pitää minun kaltaisiani hulluina. Tiedän, että suurin osa toisella puolella naureskelee minun ajatuksilleni ja haaveilleni. Mutta tiedän myös sen johtuvan pitkälti tietämättömyydestä, jonka takia hyväksyn sen. Kaikki eivät edes tiedä, mitä transsukupuolisuus tarkoittaa. Kaikki eivät tiedä, että sellaisiksi synnytään. Kaikki eivät ole nähneet sellasita tuskaa, mitä se aiheuttaa, kun tuntee olevansa jatkuvasti väärä ja viha omaa kehoaan kohtaan on niin suurta, että useimmat päätyvät jopa itsemurhaan, eivät kestä odottaa aikaa, kun kaikki olisi taas mahdollista, eivät tunne toivoa siitä, että muuttuisivat koskaan, että koskaan tuntisivat itsensä täysin siksi, mitä haluavat. Se tuska on liian suuri, että kukaan sitä itselleen valitsisi. Tämä ei ole valintakysymys. Siihen vain kasvaa, tai pikemminkin herää, hyväksyy sen tai ei. Niin kuin jokaisen elämässä edessä on aina kuolema, joskus se voi tulla aikaisemmin, juuri tämän asian takia, ettei enää jaksa, ei hyväksy itseään. Transsukupuolisuus on nähtävästi liian raaka aihe puhuttavaksi, liian outo, hullujahan nuo ovat, hoitoon vaan -ajattelutavan takia siitä tuskin tullaan puhumaan vielä vähään aikaan. Miksi en siis jakaisi tarinaani ja tekisi transihmisiä edes vähän tutuiksi ihmisille, edes niille jotka tätä lukevat, tämän blogin kautta. Se olikin alunalkojaan minun tarkoitukseni, purkaa tänne ajatuksia sukupuolisuudesta ja kaikista tunteista, joita se minussa herättää. Kuten aina, myös täälläkin minun oli vaikea edes myöntää mikä minä olen ihmisiäni, olisi niin paljon helpompi ja mukavampi valehdella olevansa poika. Mutta silloin tämä blogi ei täyttäisi tarkoitustaan, aion siis olla avoin tässäkin asiassa. Minä olen hyväksynyt, löytänyt tieni, tehnyt valintani jo monta vuotta etukäteen ja tiedän että tulen joskus olemaan todella ylpeä siitä.

Kuinka tapaistani, karkasin taas aiheesta. Siispä takaisin hetkeen junassa.

Juttu seurani kadottua violeteista pari ovista, viskattuani hyvästit, laitan Brianin laulamaan Battle for the sunia suoraan korviini tappavalla volyymilla. Painan silmäni kiinni ja toivon, että katoaisin, pidättelen itkua tai sitä yhtä hassua kyyneltä, joka tuppaa ilmaantuvan silmäkulmaani vaikeissa tilanteissa. Nielen kipuani sisääni, pidän sen sisällä.  Jalkani puutuvat ja sydän hakkaa. Tämä on ahdistus. Pidän sen kuitenkin aisoissaan, pienessä tilassa siihen saakka kunnes pääsen pois junasta, vaikka minulla on tunne, että saatan revetä itkuun millä sekunnilla hyvänsä.

Ja minä olen luut, joita et voinut rikkoa..

Nämä sanat takovat minuun voimaa ja uskoa.

Aatetta, että perkele! Minähän en tähän kaadu, minä onnistun!

Istun katsomossa hiljaa, juon toista puolen litran pepsi maxia. Ajatukseni ovat kaikkialla muualla, paitsi siellä missä ovat kehoni, isäni ja pelikenttä. Mietin vieläkin junan tapahtumia, eilistä iltaa kun tunsin epätoivon ja mietin minne olen menossa, mihin päädyn. Tein taas uusia päätöksiä viime yönä. Peräännyin vanhasta haaveesta pelon takia, en haekaan kevään yhteishaussa ammattikouluun, miesvaltaisalle alalle, vaan kulttuuri painoitteisiin lukioihin. Tämä on toisaalta hyvä. Saan vielä aikaa miettiä ammattiani ja voimistua, saan vieläpä tehdä sellasia asioita, joista pidän. Piirtää, maalata, kirjoittaa ja tehdä kaikkea muuta luovaa, josta nautin, jossa loistan ja näytän hyvät puoleni.

Tauolla katselen kateellisena pitkiä ja hoikkia poikia tytöt rinnallansa. He tilaavat lihapiirakat nakeilla aulan baarista. He ovat poikia, heillä on tytöt, he voivat syödä olematta silti lihavia. Olen niin kateellinen. Itse olen pieni ja pullea, vaikka en syö juuri koskaan. Tänäänkään en syö, vaikka tietenkin haluaisin, mutta se on vain hyväksyttävä sekin. Laihuudella on kova hinta. Aina kun minun tekee mieli syödä jotain lohduttelen itseäni, että tulee vielä aika, kun saan syödä, kunhan olen laihtunut voin taas silloin tällöin syödä vaikka pullankin jos haluan. Sitten kun on aika. Kieltäydyn taitavasti iltapalastakin, vaikka isä on kattanut minullekin lautasen. Esitän huonovointista, valehtelen syöneeni mahani räjähdyspisteeseen kaupungilla, valitan kuinka minulle ei enää maistu mikään, aina keksin keinoin, millä välttää syömisen. Nopeasti olen oppinut suunnittelemaan menoni siten, etten ehdi syödä, että voin helposti valehdella syöneeni, pidän itseni liian kiireisenä, etten ehtisi edes ajatella ruokaa. Ja niin päivät kuluvat, ilman muruakaan. Ilman, että edes huomaan. Teetä, kahvia, tupakkaa, dieetti limuja, vettä. Aamuisin säikähdän törröttäviä luitani. Tavoitteeni on kuitenkin vielä pitkän matkan päässä.

 ohhoh, tulipas pitkä postaus, vaikka suunnittelinki kirjoittavani tästä päivästä lyhyesti

Do you know what it’s like to feel ugly all the time?

Koko aamupäivänä minun ei tehnyt mieli syödä mitään.

Ajatuskin tästä minun paahtoleipä palkinnostani oksetti.

Päivällä kävimme luistelemassa. Nautin siitä kovasti.

Tunti jäällä pitkästä aikaa. Viimeisestä luistelu kerrasta

taitaa olla jo lähemmäs kaksi vuotta. Ihana, ihana vapauden ja keveyden

tunne kiidellessäni jäillä. Tästä tunteesta on liian pitkä aika...

Ilta oli yhtä helvettiä. Katsoimme kaksi elokuvaa putkeen, lomaa kun on, ja toisen elokuvan aikana

sorruin ahmimaan pop cornia. Puoli pussia meni huoletta kurkusta alas, pieneen

murisevaan mahaani. Seuraavaksi kuusi palaa suklaata. Ensimmäisestä palasta sorruin toiseen, toisesta kolmanteen ja niin edelleen. Sitten juusto siivu ja kaksi palaa punajuurta.

Lusikallinen mansikkarahkaa. Hävettää niin paljon, että tekisi mieli hukuttautua lumihankeen.

Jäädä sinne makoilemaan niin pitkäksi aikaa, että kehoni kuivuisi ja mädäntyisi. Tekisi mieli oksentaa.

Tunkea sormet kurkkuun ja maistaa suussani jälleen pop cornin ja toffee suklaan maku. Tuntea kyyneleet kasvoillani, mahakivut ja krampit siinä perkeleessä joka uskalsikin esittää vastalauseensa unelmaani vastaan.

Hyi.

Yök.



Shame on me .

Huomenna paastoan jälleen. TODELLA paastoankin. Ja poljen kuntopöyrää kuin hamsteri omaansa. Häpeä on niin suuri, etten voi sietää tälläistä huomennakin. Tarvitsen hyppynarun. Hypin koko yön. KOKO YÖN. Olen niin vihainen itselleni. Vedän loput suklaat vessan pöntöstä alas yöllä yksitellen. Avaan ne kääreistään ja tällä kertaa pidän itsehillintäni, enkä pistele niitä poskeeni.

Ylihuomenna minulla olisi mahdollisuus punnita itseni ilman ketään hengittämässä

niskaani, kyselemässä että 'no paljonko painoit?' , mutta en tiedä uskallanko sittenkään.

Jos olen laihtunut, saatan sortua helpommin ylensyömään.

Jos en ole laihtunut, olen taas pettynyt itseeni.

Pettymyksestä saisin lisää motivaatiota ja ajatuksen päähäni siitä, että

minun täytyy olla vahvempi. minä pystyn ja minä haluan olla.

Näillä ajatuksilla voin saavuttaa mitä vain. Kunhan vain saisin istutettua ne päähäni

jokaiseksi hetkeksi, kun tarvitsen rohkaisijaa.

Pelkään sortua. Pelkään sitä todella. Olen käynyt läpi näitä samoja pelkoja,

odotuksia, tätä kaikkea jo vuosia. Tällä kertaa haluan onnistua. Tällä kertaa minä onnistun.

Tällä kertaa minulla on tarpeeksi voimia.

I’m staring in the mirror
Looking back at the person I hate

Passers by were looking at me, as if they could erase it .

Urrg... Koko päivän se on kestänyt. Päänsärky nimittäin. Eivätkä päänsärkylääkkeet näytä tehoavan.
En ollut edes tajunnut, että sen lisäksi etten ole syönyt tänäänkään en ole myöskään juonut kuin ainoastaan kaksi kuppia kahvia ja aamulla yhden vesi lasin huuhtoakseni lääkkeet ja vitamiinit alas kurkusta. Nestehukastahan voi tulla päänsärkyä... kai?

Sen lisäksi, että herään kiljuvaan päänsärkyyn, aamuni ei ollut muutenkaan mistään parhaimmasta päästä. Aamu lääkkeiden jälkeen maistettuani oksennuksen maun suussani istuin polvillani pää vessan pöntössä. Kaoin niin rankasti, että luulin oksentavani lääkkeet taas pihalle. Niin, aivan tätä on tapahtunut ennenkin, kun olen paastonnut. Viimeksi viikko sitten oksensin muovikassiin tummaa raudan makuista nestettä noin desin verran. Tyhjään mahaan tuskin kannattaa lääkkeitä ottaa.


Tänään ei minulla juurikaan mitään ihmeellistä asiaa ole. Ihan mukava päivä, ihme ei vituttanut kertaakaan ja itseasiassa olen todella ylpeä itsestäni tänään! En tosiaan syönyt mitään, vaikka tarjottiinkin, ruokapöydän letutkin saivat minut enemmänkin voimaan pahoin, kuin himoamaan niitä. Kuntopyöräilinkin vielä! 12 kilometriä. Ei siis kovin paljon, mutta kuitenkin. Huominen on taas uusi mahdollisuus. Kaiken kaikkiaan tänään olen uupunut, mutta iloinen.

Lupasin itselleni palkinnon: saisin huomenna syödä pizza palan tai toastin, jos olen tämänkin päivän syömättä. Nyt en tosin tiedä haluanko sittenkään syödä sitä, kun olen viimein päässyt vauhtiin, enkä millään haluaisi irrottaa tästä tyytyväisyydestä ja onnistumisen tunteesta ja tuntea sitä syyllisyyttä ja epäonnistumista syömisestäni.
Ja jokainen valinta vaikuttaa lopputulokseen.

Frogs in glass bottles and self-hatred

Kuulen askeleesi läheltä,
Suojani savuaa ja murenee,
valheet karkaavat savuna taivaalle,
Sinä näet, sinä tiedät
Sinä voit koskettaa suruani,
Sinä voit koskettaa sieluani.

Heräsin aamulla aikaisin, vaikka en ollut saanut unta kuin vasta myöhään yöllä. Ajatukset pyörivät mieleni karusellissä ympyrää ja tekivät minut levottomaksi. Mietin torahampaista vaakaa kylpyhuoneen lipaston alla, mietin turvonnutta mahaani ja mustuneita varpaitani. Olin jo juosta keskellä yötä kylpyhuoneeseen vaa'alle, mutta yritin pitää itseni sängyssä, jotta uni voisi saavuttaa minut, etten olisi aivan poikki huomenna, kun olisi lähdön aika Ei Mikään -maahan. Onneksi juna menisi suoraan, ilman vaihtoja Ei Minnekään. Näin minun ei tarvitse kantaa niitä lukemattomia joulukauhistuksia ja ansaintsemattomia lahjojani minulta minulle.

Näin aivan ihanaa unta. Ei Minkään -maa oli muuttunut ikävystyttävän tylsästä ja ankeasta sairaalan odotustilaa muistuttavasta kylästä paikaksi, jossa oli kaikkia niitä asioita, joita pidin kauniini. Pieni sademetsä tai japanilainen puutarha pienine puroineen ja siltoineen, satama, jossa oli purjeveneitä ja iso majakka, vuoria lumihuippuineen, sininen taivas johon luulin putoavani. Puutarhassa minulla oli pikku sammakoita lasipurkeissa oliivien ja vesikasvien seassa ja kultakaloja muovipussissa. Keltaisen ison kello rakennuksen edustalla istui nainen vaaleanpunaisessa villapaidassa korkealla jakkaralla, selkä minuun päin, mutta silti näin hänen kirjoittavan vanhalla kirjoituskoneella kasvotusten kellon kanssa. Kylässä oli myös pieni ostoskeskus, jonka takana oli kauppa, jossa myytiin kaiken maailman elektroniikkaa. Isä oli töissä siellä. Ilmeisesti olin ostanut sieltä aikaisemmin juuri sen järjestelmä kameran, jota olen himoinnut, johon vieläkin tällä hetkellä säästän rahaa. Poikkesin kuvausreissultani tervehtimässä isää, yllätyksekseni siellä oli myös veljeni ja äitipuoleni. Isä oli iloinen, hän hymyili ja naureskeli kun esittelin uutta kameraani ja ottamiani kuvia tohkeissani. Äitipuolikin hymyili. Kaikki olivat iloisia. Kyynel vierehtää poskelleni ajatellessani kaikkia meitä iloisina ja onnellisina. Ehkä vain siksi, että tämä on tosi elämässä miltei mahdottomuus. Isä pyysi kameraani, jotta voisi ottaa yhteiskuvan veljestäni ja minusta. Salamavalo rävähti ja isä hymyili kuvalle, palautti kameran ja katsoin kuvaa. Näin itseni lihavana. Niin pulleana, että päänikin näyttä aivan pyöreältä kurpitsalta. Samassa kuva muuttui ja jalkani kapenivat suurin piirtein niihin muotoihin, mitä ne ovat unimaailman ulkopuolella, tosi elämässä. Kuvani laihtui ja laihtui, kasvoi pituutta, kunnes näytin aivan Jack Skellingtonilta. Hymyilin jälleen leveää hymyäni ja tyytyväisyyttäni.

Herättyäni unestani iski paniikki. Oli pakko päästä vaa'alle. Kuristava ote veti minut kylppäriin, nosti vaa'an lipaston alta minun käsilläni ja laski sen keskelle lattiaa. Tuijotin sitä tavallisen näköistä vanhaa vaakaa hetken ja epäröin. Tiedän ettei tästä seuraa kuin mielipahaa. Astuin vaa'alle ja kauhistuin vaa'an ilkkuvia lukuja, jotka oikein huusivat läski, läski, läski. 48! Miten tämä voi olla edes mahdollista.... Lihoa nyt parissa kolmessa päivässä 2 kiloa... Juuri kun olin päässyt niin lähelle ensimmäistä etappiani 45 kiloa otan askelia taakse päin jonkun typerän joulun ja sen tekosyiden takia ja kaikki on taas aloitettava alusta. Vihaan itseäni. Minä todellakin vihaan tuota ihmistä, joka tuijottaa minua tuimana peilistä takaisin. Vihaan!

Mummo yrittää työntää ruokaa suuhuni. Tarjoaa jatkuvasti jotakin. Mutta minä en syö. En tänään, enkä varmasti huomennakaan. Olen niin vihainen itselleni. Olkoon sitten parin päivän paasto rangaistuksena itsehillinnän menetyksestä ja siitä etten taas osannut vetää rajoja mihinkään maastoon. Lupaan itselleni palkintoja jos saan asioita tapahtumaan, jos laihduin, mutta rangaistusta seuraa jos en osaa pitää syömisiäni kurissa.

Päätin juuri, että ostan haluamani paidat vasta kun olen laihtunut 45 kiloon. Vaikka minulla olisi rahat jo nyt, en anna itselleni minkäänlaista palkintoa ahmimisesta ja uusista läskeistä vyötärölläni. piste.

Ilta ja nälkä ovat ystäviäni. En ole syönyt tänään muruakaan. Olen jälleen tyytyväinen itseeni.

I’m a little far from heaven, but I’ll survive .

Tässä minä olen, sanon, kuiskaan sen korvaasi. Tässä on minun blogini. Useiden itkupotkuraivareiden ja kirosanojen synnyttämänä. Vihdoinkin. Olen jo pitkään haaveillut omasta blogista, omasta sylkykupista netissä, jonne voisin tyhjentää ajatuksiani, siirtää ja jakaa niitä edes hetkeksi painamasta harteitani kumaraan. Olen aina toivonut nimetöntä ystävää, joka kuulisi ajatukseni, kuuntelisi. Sinä, joka luet tätä olet minulle sellainen. Nimetön ystävä. Kiitos siis siitä, että eksyit tänne lukemaan maailmastani, sen kieroutuneista muodoista ja harmaista sävyistä. Pyytänen anteeksi surkeaa ulkoasua, lupaan tähän vielä muutosta tässä lähiaikoina. Toivottavasti lähiaikoina. Minun kun on tapana olla hieman saamaton aina ajoittain.





  

En tiedä, millä sanoilla avaisin tämän blogin. Kertoisinko itsestäni vai jättäisinkö sen myöhemmäksi, lukioiden selvitettäväksi. En tosiaan tiedä. Tämä on täysin uutta minulle tämä bloggaaminen. Olen tietenkin aina pitänyt kirjoittamisesta. Olen kirjoittanut lyhyitä novelleja, runoja, joita luultavasti kuullaan täällä aina siitä alkaen, kun olen huomannut sen helpottavan ja auttavan ikävien asioiden käsittelyssä. Masennettuani kirjoitin entistä enemmän. Minulla ei ollut muuta kuulijaa, kuin kynä ja paperi. Ei ystäviä, enkä halunnut terapiaa. Äidin kanssa en voinut puhua. Isää en ollut nähnyt vuosiin.

Niimpä siis, yksinäisyyteen tuomittuna, kyyhötin kaikki yöt omassa huoneessani kirjoittaen ja piirtäen. Näistä asioista sain lohtua. Toisaalta nämä olivat hyvin antoisia aikoja. Opin paljon itsestäni ja ajatuksistani samalla, kun parantelin uupumustani ja alakuloani. Nuolin haavojani salassa muilta, pidin pitkähihaisen visusti päällänä peittääkseni pahaa oloani, syviä viiltoja käsivarsissani. Yritin näytellä vahvaa, hymyillä ja peitellä asioita, olla näyttämättä asioiden oikeaa tilaa, kunnes romahdin. Niin eräänä kylmänä talvisena päivänä äitini vei minut pois. Nyt jos tapaisin sen pienen, hennon ja avuttoman, elämän uuvuttaman nuoren, siellä auton takapenkillä, pelkäisin itsekin tuon ihmisparan hengen puolesta. Niin itsetuhoinen ja väsynyt olin. Kuolema oli liian monesti aivan liian lähellä. Nyt olen vain kiitollinen niille aikuisille, jotka näkivät kovan kuoreni lävitse ja osasivat ojentaa kätensä juuri viimeisillä minuuteilla.

Nyt tunnen itseni paljon vahvemmaksi. Olen päässyt joten kuten eroon viiltelystäkin. Ainakaan se ei ole enää joka päiväistä, vain äärimmäisen hankalissa tilanteissa saatan sortua. Olen huomannut, että vanhasta tavasta on vaikea kasvaa irti. Nyt minulla on kuitenkin uusi terveempi tapa purkaa itseäni ja sydäntäni. Tämä blogi. Toivottavasti pidätte.