So wrap your arms around me, and leave me.

Hymyilen. Nauran. Ulkokuori näyttää onnelliselta, jopa kadehtittavalta. Ihmiset ympärilläni arvioivat, pitävät minua sellaisena, mihin heidänkin pitäisi pyrkiä. Itsekuri. Se mikä heiltä on kadoksissa on minulla. Niin olen ymmärtänyt ainakin muutaman ajattelevan. Minua pelottaa kuinka väärässä eräskin on tämän asian suhteen. Minua pelottaa, että hän ottaa minusta esimerkin. Pelkään, että minun käteni, tahtomattani ohjaavat hänetkin tälle sairaalle polulle, jonka vaaroja hän ei näytä käsittävän oikeasta kuvakulmasta. Hän ei näe niitä hetkiä, kun itken ruoka-aikoina omassa huoneessani sekavuuttani. Mietin silloin, miksi en voi mennä keittiöön, miksi laihdutan vaikka olen ihan siedettävän muotoinen. Miksi minä laihdutan, vaikka joka toinen vastaantulija kadulla painaa puolet enemmän kuin minä eikä varmasti yritä asian eteen mitään. Ainakaan tarpeeksi. Tai eivät vain halua tarpeeksi.
Sisälläni myllertää jatkuvasti. Ajatukset juoksevat päästä varpaisiin aiheuttaen vilun väreitä. Sairaita ja itsekkäitä ajatuksia. Sisälläni on ristiriita. Tai monia ristiriitoja, pitäisi kai sanoa. Jatkuvasti mietin minun pitäisi syödä, mitä minä sitten söisin, miten paljon olen syömättä ja paljonko liikun. Ajatukseni ovat kaloreiden ja vatsarutistuksien määristä kertovien lukujen koukeroita, kastikkeena päällä se kummallinen ristiriita kehoni ja sieluni välillä, se jota tällä hetkellä kutsuisin transsukupuolisuudeksi, se joka ennen kellui ajatusteni pinnalla, se jonka syömishäiriö on saanut hiljaisemmaksi.

Haluaisin edes hetken hiljaisuutta. Päästä hetkeksi irti näistä ajatuksista ja peloista.

En ole paastonnut. Useista yrityksistäni huolimatta olen sortunut. Olen pettynyt itseeni.
En silti voi olla hyppimättä ilosta vaa'an osoittaessa 42 kiloa. Kolmen kilon pudotus viikossa!
Ehkä tämä onkin ihan hyvä tahti. :)

So burn pretty anger

Haluan sen takaisin, vaihtaa tämän pop cornien, murojen ja muun paskan pyöristämän pallon takaisin lauta vatsaan ja lonkkaluihin, siihen mikä se vielä aamulla oli. Olisin halunnut sen keveyden tunteen kestävän koko päivän. Aikuisella on sanat, nuo terävimmät miekat et pääse kotiin viikonloppuna jos et syö.

Lounas. Päivällinen. Vielä iltapala edessä. Liikaa, liikaa, liikaa
Ahdistaa, kädet syyhyää, pala kurkussani kasvaa niin isoksi, että olen tukehtua
itken polvillani kuntopöyrän vierellä, en saa henkeä ahdistukseltani
jalkojani särkee
puolitoista tuntia
1001 kaloria
Ahdistaa, en halua syödä, haluan syödä, on pakko, ei ole, ei ole mikään pakko
Mutta minut pakotetaan
syömään...
en halua, haluan, ei ei
en halua syödä enää illalla, en illallakin
Itken sekavuutta
enkä tiedä mitä tuntea

Nyt en edes tiedä haluanko kotiin. En taida haluta.

Taidan laittaa suuri sankaiset silmälasini päähän ja lääkehuuruissa tanssia The Smithsin tahdittamana pakoon surkeaa elämääni ja suppeita ajatuksiani, aina aamuyöhön saakka.

Huomenna aloitan alusta, paremmalla mielellä ja tyhjällä vatsalla.
Huomenna haluan liitää onnesta.
Vaikka olisinkin yksin, aion nauttia kotini tuoksuista, kahviloista ja vaatekaupoista.
Vaikka olisinkin yksin, minä menen huomenna kotiin.

Tap the vein that bleeds

Saanko pyytää, saanko luvan kysyä. Yksi onnellinen päivä venhäpellossa makoillen, hänen painonsa minun lonkkaluitani vasten. Ilonkyyneleitä ja naurua, viinan kirpeitä pusuja. Olkihattuja ja paloja onnesta. Vain me, kahdestaan, pienellä metsien ympäröimällä pellolla, havupuiden tuoksussa ja laskevan auringon säteissä. Pieni lato, johon piiloutua yöksi. Poskeni sinun pehmeää flanelli paitaasi vasten nukahdan unelmaan. Yksi päivä, lyhyt päivä kanssasi maailmassa, joka on vain siinä, yhdellä pellolla, niissä hetkissä. Ei murheita, ei huolia, ei pahaa oloa, vain me. Saanko pyytää?

Haaveilen liikaa. Odotan liikaa jotakin. En osaa nauttia sikareista ja talven kauneudesta, näistä hetkistä. Ehkä osaisin, jos rakkaani olisivat täällä. Tai jos olisin kotona. Tai jos voisin nauraa yhdessä äitini kanssa terassilla tupakan turruttaneita naurujamme. Ikävä yllättää.

En olisi halunnut nousta aamulla. Makoilin sängyssä, silmät auki, silmät kiinni ja itkin olemassa oloani. Toivoin taas kuolemaa. Huonosti nukuttu yö takanani piilotin kyyneleeni suihkuun. Ahdistun tavallista enemmän alastonta kehoani. En saa otetta, elämä on liian liukas, lyön pääni suihkun valkoisiin seiniin, en saa selkääni suoraksi, en saa verenvuotoa lakkaamaan. En tänään. Tänään haluan vain tuhoutua.

Päivällä kyyneleet vaihtuivat hymyyn. Kannoin talvihorroksesta auringon herättämää tokkuraista kärpästä, suljin sen käsiini. Kevät on tulossa. Haavet paremmasta ovat lähempänä.

mustaa kahvia, vettä, kivennäisvettä, teetä

mansikanmakuisia purukumeja.

Aikuinen painostaa minua syömään. Minä en taivu. Minulla ei ole syytä syödä.

Collect this dust from lies

Makaan pienessä kerässä suuressa sängyssä,

päivän valojen hohkaessa mustien verhojeni takaa.

Pää piilossa toivon, haluan jäädä tähän,

perustaa tämän suojan alle oman valtakuntani

kyyneleistä, peloista ja nälästä

Haluan jäädä tähän loputtomaan kuolemaan

Elämän rajoilla

Minä ja masennukseni.

Minä ja syömishäiriöni.

Minä ja ahdistukseni.

Minä ja vääntynyt kehoni.

Minä ja revitty sieluni.

Yksin heidän kanssaan.

En tunne elämää itsessäni.

Minun sanani ovat kuuroille.

Elämä ja kuolema ovat sekaisin väripaletissani.

En tiedä mihin uskoa, onko mikään lopulta todellista.

Haluaisin vain takertua Pikku Pojan kaulukseen ja täyttää se kyynelillä.

Minulla on niin kova ikävä häntä.

Hold your head up high and this pain will die.

Tukihenkilöni ja psykiatrini puhuvat hajoamisahdistuksesta. Minulla ei ole hajuakaan mitä koko sana tarkoittaa, silti se ahdistaa minua. Nielen palaa kurkussani ja yritän pitää itseni yhdessä, kun minulta kysytään, kuinka usein minulla on itsetuhoisia ajatuksia. 2 päivää sitten, minä valehtelen ääni romahduspisteessä. Totuus olisi ollut päivittäin, mutta jokin sisälläni sanoo, että pitää kaunistella, piilotella joitakin yksityiskohtia. Syömisestäni en puhu psykiatrille mitään. Tukihenkilöni arvailee syitä syömättömyydelleni. Hän arvailee minun pelkäävän että saan naisellisia muotoja. Liian lähellä. Todella lähellä.

Minulle sovitaan psykologin tutkimuksia sukupuoli-asian parissa. Olen todella tyytyväinen. Tarvitsen aikaa ja ihmisiä tuekseni etsiessäni itseäni. Jos uusi psykologi osaisi lukea minua paremmin, kuin minä, osaisi kertoa mielenterveyden ammattilaisena tilanteeni, mihin olen menossa.

Sain miedon lääkityksen ahdistukseeni. Jännittää aloittaa niiden syöminen jo huomenna. Päätös tehtiin niin nopeasti. Minulla ei ole enää mahdollisuutta muuttaa mieltäni moneen kertaan, niin kuin minulla yleensä on tapana.

Tänään kannan itseäni korkeammalla, näytän muille tulvivani voimaa ja iloa,

vaikka syön itseäni ja hataraa elämääni sisältä päin.

mustaa kahvia, vettä ja taivaallisen hyvää vanilia-teetä ♥

aamupalaksi puoli tuntia kuntopöyräilyä

-350 kcal

ei kiinteää ruokaa

farkkutalon tyttö arvioi farkkujeni kooksi 24:n ja minä loistan tyytyväisyyttäni.

Kaupungilla kävely poltti askelmittarini mukaan 100 kcal

Tänään olen ylpeä itsestäni!

Life is sink or swim.

Taistelua mielessäni. Järki sanoo, että syö, tuntematon ääni huutaa vastalauseita ja piiskaa selkääni maatessani sängyssä, tuijottelemassa pöydälleni pinottuja keksejä. Järjen ääni puhuu minut ympäri ja saan taas kuulla sen tuntemattoman äänen syytöksiä.

Käytän vihaa virtani, kanavoin sen voimaksi lihaksiini polkiessani kuntopöyrällä seisaaltaan, niin kovaa kun vain pystyn, niin kauan, kunnes viha kuluu pois. Haluan kulua pois viimeisintä rasvahiukkasta myöten.

Haluan kulkea kauas vaaleanpunaisessa auringonlaskussa,

liitää vetten päällä, aina maailman laidan yli ja

lopulta pudota tyhjyyteen, palaa sirpaleiksi ja mustiksi siiviksi,

lentää jonnekin muualle, missä en ole enää olemassa.

vettä, teetä, maitokahvia 2 kuppia, salaattia, kolme keksiä.

Läskiahdistus ja valtava määrä itseinhoa.

Olen niin vihainen itselleni, kaikelle mikä luitani ympäröi.

Take me there.

Take me... Where?

So paint this world in black

Se mitä kannan sisälläni juuri nyt on suuri salaisuus. En voi puhua siitä. En saa. Se etten voi puhua siitä tekee minut hulluksi. Se etten voi iloita syömättömyydelläni, se että ystäväni eivät iloitse kanssani, se että minun täytyy olla vain hiljaa tukkii verisuoneni. En saa happea, mahani on kipeä ja turvonnut. Tunnen sen repeävän ja näen elintoimintojeni valuvan sormieni lävitse.  Piilotan kyyneleeni muilta. Haluaisin oksentaa täyden olon ja palan kurkusta ulos. Haluan tämän loppuvan. Koko huomisen päivän rakennan kuolemaani sängyn pohjalla, illan tullessa se on valmis ja minä otan matkalaukkuni ja paikkani kuoleman vaunussa, lähden matkalle paikkaan, jonne ihmiset viedään kuoleman jälkeen. Haluan jo käydä pitkälleni, nähdä kauniita unia ikuisesti. Haluan luoda uuden kauniin maailmani, paikan jossa olen juuri minä, se mikä olen sisältä, enkä ole kuitenkaan oikeasti olemassa. En halua uskoa enää.

Kuka minulle kertoi tämän surkuhupaisan vitsin elämä? Kuka täällä määrää kuka on ja kuka ei ole?
Kenen vastuulla minun syntymäni on...

No need to carry on
Our god is better of
When we all gone

We all carry these things inside that no one else can see

Eilisestä johtuva katumus ja itseinho ajavat minua takaa vielä tänäänkin, pakottavat jalkani juoksemaan ja toistuviin liikkeisiin kuntopöyrällä, vaikka kehoni jo itkee kivusta ja halusta lopettaa.

Istun keittiössä ja mietin mitä voisin syödä. En mitään. En yhtään mitään. Ei tänään, ei huomenna, vasta maanantaina. Joku ääni sisälläni sanoo syö nyt, haluat kuitenkin, tuosyömättömyys on typerää vastaan omaan ajukseeni myöntävästi ja toinen ääni ärähtää niin, syö nyt niin sinua kaduttaa jälkeen päin, niin paljon, että haluaisit oksentaa sisuskalusi pihalle! Istun hiljaa ja mietin noita viimeisimmän äänen heittämiä vihaisia sanoja. Nousen pöydästä ja menen suorinta reittiä kuntopöyräni luo. En syö, en halua syödä. En puhu, en halua puhua.

Minulla ei ole tänään sanoja. Edes sellaisia kirjoitettavia sanoja.

Kuntopöyrällä 600 kaloria, 200 vatsalihasta, mustaa kahvia.

Muuta en tänään tarvitse. Myöhemmin ehkä pepsi maxia.

Tein listan asioista joita en saa tästedes syödä. Lista on tosin niin julmetun pitkä, että helpommin

käy, kun kerron mitän saan syödä; salaattia, paperia, hedelmiä. Mustaa kahvia, teetä, vettä, pillereitä, purkkaa, light limuja. Näitäkin vain sovittuina päivinä tai kun pakotetaan.

Transtukipisteen sivuilla näin valoa tunnelin päässä. Etusivulla oli artikkeli, jossa kerrottiin seuraavaa:

HYKS kiinnittää nyt huomiota siihen, että sukupuolen korjaushoidosta annettu asetus vuodelta 2002 ei sisällä ikärajoja ja hoitotyöryhmä pyrkii kehittämään nuorten diagnosointia ja hoitoa Suomessa

Vaiettu ilo sisälläni nosti päätään. Ilon kyyneleet silmissäni luen ääneen Sukkanauhalle. Hän hyppii ilosta, hän ymmärtää miten paljon tämä minua koskettaa, hän tietää, kuinka itken yöllä onnella ja surulla värjättyjä kyyneliä.

You've got to get yourself together

You've got stuck in a moment

 And now you can't get out of it

Don't say that later will be better

 Now you're stuck in a moment
And you can't get out of it

Kuivuneita kyyneliä ripsissä, oksennukselta tuoksuvat sormet. Lisää itkua ja tupakkaa ahdistukseen.

Lisää pettymyksiä päivä päivältä. Lisää ahdistusta, askel askeleelta. Lisää ongelmia sitä mukaa, kun saan edellisen selvitettyä. Toivon niin, todella, suljen silmäni ja toivon. Toivon vain, että voisin olla laiha. Toivon, että en ahdistuisi näin paljon syömisestä. Toivon, että olisin vapaa kaikista siihen liittyvistä tunteista. Toivon, että voisin olla laiha, ja silti nauttia elämästä ja ruoasta. Ainakin silloin tällöin. Lounas nopeasti sisään ja vielä nopeammin ulos. Järkyttävä ahdistus, hyperventilaatio-kohtaus, itkua ja huutoa, sormet kurkkuun ja itsensä piiskaamista ja haukkumista kuntopöyrällä. Tämä on SAIRASTA!

...Tai sitten tämä on vain laihuuden hinta.

Olen hukassa itsessäni. Pahemmin, kuin koskaan aiemmin.

Minun on asetettava selkeät rajat syömiselleni.

Mitä & milloin. Ehkä sitten en sortuisi enää niin helposti.

Yritän ajatella positiivisesti. Ajatukseni pyörivät faktoissa. Jos se väite, että pitäisi syödä yli 7000 kaloria, että lihoisi kilon, pitää paikkansa, minulla ei pitäisi olla mitään hätää. Kuuntelen ylipirteää musiikkia pitääkseni ajatukset hyvissä asioissa. Huomenna on uusi mahdollisuus. Odotan niin sitä hetkeä, kun saan painaa pääni tyynyyn ja voin huokaista helpotuksesta. Tosin, aamulla minua odottaa taas se sisälläni tapahtuva jokapäiväinen verinen taistelu. Joku sisälläni sanoo sinun pitää syödä! Jos tottelen tätä ääntä, toinen huutaa täyttä kurkkua, haukkuu läskiksi ja laiskaksi. Se toinen ääni, mahdollisen syömishäiriön ääni. Pelkään sen ääneen huutoja. En halua kuulla niitä huomenna. Haluan kuulla sen kuiskivan korvaani ihania asioita puntarilla ja tuntea sen kädet silittämässä päätäni, kun olen päässyt tavoitteeseeni.

You gotta stand up straight, carry your own weight
'Cause tears are going nowhere baby

U2 - Stuck In A Moment

Elokuvateatterin hämy ja suklaalla kuorrutettuja pop corneja. Pieni paketti, sellainen paketti, jonka kuka tahansa muu olisi syönyt onnessaan hyvällä omatunnolla, mutta minä... Minun piti vain maistaa muutama. Olisi pitänyt jo oppia ja muistaa, olla kerrankin antamatta sitä pikkusormea vatsassani kurnivalle makeannälälle. Muutamasta tulikin nopeasti puoli pakettia ja hirveä itseinho. Makeannälkä ja tekosyyt veivätkin koko käden. 'Anteliaasti' jakelin popcorneja omasta paketistani koko seurueelle, tosin vain siksi, että en söisi kaikkea. Itsekäistä syistä siis. Miksi juuri tänään... syntymäpäiväni, päälläni 45 kilon rajan rikkomisen kunniaksi hankittu kauan haluttu lahja, joudun tuntemaan tälläistä vihaa ja pettymystä itseäni kohtaan. Nyt jos vain saisin lähtisin juoksemaan. Juoksisin niin kovaa, kuin vain väsyneistä jaloistani pääsisin. Juoksisin niin kovaa, että murheet ja itseinho jäisivät jälkeen. Rääkkäisin itseni maitohapoille. Se olisi sopiva rangaistus. En ikinä tule saavuttamaan tavoitteitani tällä vauhdilla! Paino on pysynyt liian pitkään 44 ja 45 kilon välissä poukkoillen. Ärsyttää. Ärsyttää. Ylitse kaiken. Olen varma, että hypin ja kävelen ympyrää koko yön. Katumus on liian suuri. Paastoan huomisen. Paastoan todella. Mustaa kahvia, teetä,vettä ja kuntopöyrää seuraavat kaksi päivää, jos vain uskallan luvata. Jos vain minua ei pakoteta syömään. Lupaan itselleni makirullia sunnuntaina, jos pysyn nyt tavoitteissani, jos pidän jokaisen suupalan kaukana ahnaasta suustani.

Mehua puoli lasia, vettä, kahvia ja

niitä helvetin popcorneja

yhteensä 200-250 kcal

Olen pettynyt itseeni.

Ja pahinta on, että haluaisin lisää ruokaa. Mietin jaksanko tälläistä.
Mietin paahtoleipää ja luovuttamista. Mietin viime kesää, viime kesän uhkeita muotojani 
ja unohdan nämä ajatukset.
Tällä kertaa minä onnistun!
Voimia ja uskoa myös teille muille, jotka taistelette
kanssani tässä samassa sodassa!

The passing stars light the way.

Say goodnight to gravity
Hold on to me...
The passing stars light the way
The future's here today

 

Maailmani pelastus. Päiviä aikaisemmin pelkäsin sen, maailmani, koko elämäni todella kuolevan suljetuille osastoille, jos jatkaisin vielä syömättömyyttäni. Aikuinen sanoo tarkoittaneensa 'hoidolla ja radikaaleilla toimilla' letkuja sairaalan osastolla, jos kuihdun aivan olemattomiin, toisin sanoen vasta silloin, kun horjun elämän ja nälkäkuoleman rajoilla tilanteeseeni tullaan puuttumaan. Mutta tämä on niitä liikesalaisuuksia, josta ei saa puhua, että shhh..

Tiedän, kuulostan naurettavalta, kun iloitsen siitä, että minun annetaan elää sairaissa tavoissani, mahdollisessa sairaudessa aina siihen saakka kunnes olen miltei kuolemaisillani, kun monet muut minun kaltaiseni taistelevat yksin päästäkseen siitä eroon. Minulla olisi apua ja tukea ympärilläni, joka puolella, mutta minulla ei ole halua. Minä en ole valmis. Olen yrittänyt miettiä miksi, mutta en löydä muuta vastausta kuin, että olisin äärimmäisen tyhmä yksilö. Ärsyynnyn ajatuksesta, vain koska se todella voi olla totta, joten jätän syyn hakemisen sikseen. Tyhmää sekin. Näen itseni naurettavana ja säälittävänä. Kuvittelen itseni 5 kiloa kevyempänä. Sekin näyttää mielessäni naurettavalta huomion hakemiselta, ei sairauden aiheuttamalta riutumiselta, vaan paremmuuden ja erilaisuuden tavoitteluna. Mietin onko se sen typeryyden tunteen arvoista. En löydä vastauksia näihin kysymyksiin ajattelemalla. En tiedä mitä ajatella, tästä kaikesta. En tiedä mikä minua vaivaa. Haluaisin vastauksen muutamaan kysymykseen, ihan vain, että ymmärtäisin vihdoin itseäni tai sitä, mikä sisälläni asuu. En tiedä keneltä kysyä, joten olen vain hiljaa. Katselen tikittävää seinäkelloa. Sen viisarit kulkevat väärään suuntaan. Toivon, että se silti vielä voisi minulle kertoa vastaukset näihin kysymyksiin. 

Negatiivinen stressi ja ahdistus ovat muuttuneet eteenpäin työntäviksi kevään tuuliksi.

Tältä minusta ainakin tänään tuntuu.

Olen täynnä valoa ja luovuuden energiaa.

Olen motivoitunut.

Muutama sipsi, yksi keksi, katumus ja ahdistus

kuntopöyräilyä ja helpotus

kahvia, teetä ja vettä

loppupäiväinen hyvä olo

tyytyväinen hymy kasvoillani nukahdan tänäkin yönä ♥

Find the true and inner me

I just wanna feel, I just wanna feel it come to life.

Jäätelökakkua kahta makua, lakritsaa ja minttusuklaata, kermavaahtoa, strösseleitä, sipsejä niitäkin kolmea eri lajia, lukemattomia erilaisia karkkeja. Pikkuleijonan syntymäpäiväjuhlat. Katselen kateellisena vierestä, kun minua laihempi Punapää leikkaa isoa palaa minttusuklaa jäätelökakkua. Hän on laiha, vaikka syö normaalisti, eikä liiku minua enempää. Piilottelen jalkojani itseltäni pöydän alla ja täytän mahaani light limulla. Ärsyttää. Painoni ei liiku mihinkään suuntaan, vaikka teen mitä, vaikka olen päiviä syömättä, sillä ei näytä olevan minkäänlaista vaikutusta. Ehkä vaadin liian nopeita muutoksia, olen muutenkin niin vaativa ja kärsimätön, että en yhtään ihmettelisi, jos asia olisi näin. Positiivisena voidaan pitää sitä, että reisistäni, mahastani ja jopa pohkeistani on lähtenyt senttejä. Mahasta ja reisistä useampia. Pohkeeni ovat aina olleet sitkeät pysymään muuttumattomina, siksi kahden sentin kavennus tuntuu miltei kuin maratonin voitolta.

Olen myös iloinen siitä, kuinka kivuttomasti ja stressittömästi paastoni tänään onnistui. Yleensä alan vapista jo useita tunteja ennen päivällistä ja pyörittelemään päässäni erilaisia suunnitelmia, siitä kuinka voin välttää päivällisen ja aikuisen painostuksen. Päivällisen aikaan aikuinen tuli vain ilmoittamaan, että ruoka on pöydässä. Minä istuin huoneessani rätti toisessa kädessä ja toisessa puhelin. Ilmoitin tulevani kohta. Jatkoin siivoushommiani ja jätin menemättä.

Ennen lounasta istuin yksin keittiössä opiskelemassa. Aikuinen oli alakerrassa vahtimassa Pirua. Käytin ajan ja tilaisuuden hyväksi luodakseni lavasteet. Juustoa lautaselle ja mikroon, sula juusto epämääräiseksi sotkuksi lautaselle ja leivänmuruja paahtimen alta lautaselle, vohvelirauta lämpenemään ja pois päältä, kansi auki ja viilentymään, kuorin banaanin ja heitän kuoret lautaselle, käärin banaanin paperiin ja heitän sen huoneeni roskikseen. Olen syönyt. Aikuinen ei jaksa valittaa, kun kieltäydyn lounaasta. Minähän söin vain hetken ennen lounasta, kaksi toastia ja banaanin. Niin minä hänelle väitän.

päivän annos:

Vettä, kahvia, light colaa, tuhansia vatsarutistuksia

toivoa ja uskoa.

ehkä minustakin tulee joskus näkymätön.

Tänään oli hyvä päivä.

You can hear the waves in underwater caves

stronger than hope

Minun ei tarvitse syödä voidakseni hyvin. Itseasiassa voin paljon paremmin, kun en ole syönyt. Ainakin olen paljon iloisempi, totta kai, kun olen tyytyväinen itseeni, enkä joudu kuuntelemaan omia solvauksiani pääni sisällä. Tiedän kyllä, että ei ole kehoni parhaaksi nälkiinnyttää sitä näin, mutta en kuule sen vaikerruksia. Oloni on niin ihanan kevyt ja voimakas, pääni on pilvissä, enkä näe totuuksia. Tänään minä hymyilen leveämmin. Näin on hyvä olla. En välitä siitä, mitä tämä minulle maksaa.

En haluaisi enää niitä päiviä, kun minun on pakko syödä. Pelkään, että huominen on sellainen. Aikuinen, se aikuinen, joka minua kaikista eniten kiristää syömään tulee huomenna. Yritän luoda suunnitelmaa, miten välttää yhteiset ruokailut, mutta mieleeni ei tule muuta kuin kipeän esittäminen. Enkä usko, että oksennustauti, ilman oksennusta on uskottavaa. En myöskään haluaisi viettää koko päivää huoneessani maaten. Ehkä huudan vain etten halua syödä vasten hänen kasvojaan. Kaikki muutenkin näyttävät jo tietävän, että syöminen on minulle ongelma. Isäni mukaan lukien. Hän sanoo tukevansa ja auttavansa, sanoo ettei tuomitse. Tuo aikuisen miehen ääni puhelimessa sanoo rakastan sua ja minua itkettää. Tuntuu, kuin olisin pettänyt hänettkin. Tunnen olevani liian heikko hänen lapsekseen. Olen vain yksi syy, jonka takia hän herää murehtimaan öisin ja menettää rauhansa.

Punapään äiti on leiponut herkullisen tuoksuisia pullia. Punapää heittää pussillisen minun nenäni eteen.
Pidän pääni, en ota, en tarvitse sitä hetkellistä hyvää makua suussani. Se kestää vain hetken.
Laihuus on ikuista, jos niin päättää ja minä olen päättänyt tavoitella sitä.

vettä, kahvia, teetä.

Can someone kill the light it just won't shine

Koko päivän olen odottanut tapahtuvaksi jotakin, joka ei tapahdu tänään, eikä huomenna. Tuskin ylihuomennakaan. Odotan sitä pahinta hetkeä, kun minua käsketään pakkaamaan välttämättömimmät tavarat ja minut viedään pois, syrjään, säilytettäväksi kaikista vaikeimpien ihmisten pariin. Sinne minne viedään kaikki joiden elämän halu on kärsinyt, kaikki ne joilla ei ole enää voimia ponnistella sairaudesta. Minä kuljen sen alueen rajoilla, jyrkänteen reunoilla. Jos tähän rotkoon putoan ylös kiipeäminen tulee olemaan vuosien tuskallinen taistelu. Se taistelu pistäisi koko elämäni uusiksi, romuttaisi kaikki suunnitelmani yhdellä kerralla. Kaikki turvaa tuovat suunnitelmat huomisesta ja tulevaisuudesta, kaikki lohduttavat haaveet omasta asunnosta ja vapaudesta, laihuudesta ja onnellisuudesta.

     Minut on ajettu nurkkaan, josta en pääse pakoon ahdistelijoitani. Minulla ei ole varaa valita mihin suuntaan lähteä. Minulle ei anneta mahdollisuutta. Yritän pitää itseni pinnalla. Nostan suupieliäni ylöspäin, yritän nauttia pienimmistäkin asioista, että voisin edes hetken olla onnellinen. Täällä Ei missään en koe sellaisia tunteita. Täällä olen turta.

Mietin, kuinka pitkälle monet voidaan ajaa huonon itsetunnon avulla. Mietin kuinka pinnallinen maailma onkaan. Maailman kauneimmatkin ihmiset väheksyvät itseään jonkin sellaisen edessä, mikä ei ole totta. Teennäisistä markkinointi illuusioista ovat syntyneet meidän kuvamme kauneudesta.

Kannan suurta syyllisyyttä. Luulen, että pitämällä kiinni ystävieni käsistä otan vielä heidätkin mukaani pohjalle. Syytän itseäni siitä, että rakkaimpani voivat nyt hekin huonosti. En kestä kuulla, kuinka rakas itkee syömiään kaloreita ja ettei riitä minulle... Mietin, ehkä löysin syyn sille miksi haluan edelleen laihtua. Luulen, että pelkään samoin, kuin rakkaani. Että en riitä. Mustasukkaisuus puree sydäntäni ja minä haluan olla parempi. Haluan olla hänelle paras.  Haluan olla varma, että tällä kertaa hän jää luokseni. Päätän olla syömättä huomenna hänen vuokseen.

Kuinka hukassa olemmekaan... Kuinka syvään mereen olemme vajonneet...

Oksettaa. Kaduttaa. Peilailen itseäni

jatkuvasti, kokeilen käsin olenko lihonut. Pakkotoimintoja sen jälkeen,

kun olen syönyt. Liikuttelen jalkojani istuessani tuolilla, juoksen portaat.

Pakkoliikkeitä syömisen jälkeen. Tekisi mieli polkea kuntopöyrää jalkojen

katkeamiseen saakka, oksentaa syntiset pop cornit, taco sipsit, kaikki hetkelliset

himoni ulos.  Huomenna en syö. Kukaan ei voi minua pakottaa syömään ja minä

aion olla taas vahva.

I gave my self some time today, Sat down and critized my way..

The dark was born when i could see
that love is not inside of me

Cant handle the pain
this life is so hollow

And I cant make the rain
to drown my own sorrow

Im dead of what this life have done

Istun jalat ristissä metallisella alustalla. Suuret silmieni sadepisarat kastelevat poskiani. Poltan tupakkaa ja niiskutan, yskin ja istun yksin kuunnellen luovuttamisesta kertovaa kappaletta. Olen tuhansissa säröissä, olen loputtomiin ahdistunut. Tänään voisin jopa pitää kuolemaa mahdollisuutena. Usko, risti, jota kannan kaulassani tuntuu muuttuvan painavammaksi kantaa. Suutelen sitä ja pyydän apua, uskoa ja toivoa. Annan aikuiselle kirjeen, jossa pyydän apua, selitän syömättömyyteni ja ahdistukseni. Hän hermostuu. Minä itken. Katselen ranteitteni ohuen ihon läpi kuiskivia valtimoita. Painan metallipalan, lohtuni, rannettani vasten ja katselen siitä valuvia loputtomia pieniä punaisia puroja ja putouksia.

Haluan itselleni tulevaisuuden ja merkityksen. Haluan itselleni syyn siihen miksi olen täällä. Haluan olla huomenna, edes huomenna onnellinen. Haluan merkin, että kaikki tulee vielä muuttumaan paremmaksi. Haluan merkin, siitä, että minäkin voin olla onnellinen. Toivon auringon näyttäytyvän minulle huomenna. Tänään tajusin sen lämmittäessä kasvojani kuinka kovasti olenkaan kaivannut sen säteitä. Auringon lämpöisessä syleilyssä minun on paljon helpompi hengittää, helpompi hymyillä. Se muistuttaa minulle, että kesä on tulossa. Se kesä, jonka piti olla elämäni paras.

Aikuisen painostuksen takia söin tänään. Aikuinen puhuu, että vie minut suljettujen ovien taakse pakkosyöttöön ja epäonneen, jos en ala syömään normaalisti. Minä en näe mitään eroa elämässäni aikuisen kanssa ja suljettujen ovien välillä. Elämäni on yhtä tyhjää täällä, kuin mitä se voisi olla siellä. Rakkaani ovat jossain muualla, eivät minun luonani antamassa minulle syytä hymyillä joka päivä.

Mutta tiedän, että jos suljettujen ovien taakse joudun on miltei mahottomuus päästä vapauteen ja omaan asuntoon kesällä. Nyt on pakko olla kiltisti ja syödä. Ainakin joka kolmas päivä.

Puolet 45 kilokalorin nuudelipussista alas kurkusta, loput möyhityssä roskakorissa.

Pop cornia pinsettiottein, tarkkaan valikoituja suklaakarkkeja. mandariini ja pari juusto siivua sinapilla.

1 kuppi glögiä, vettä, 1 kuppi kahvia, 1 coca-colaa. Ja vielä puolikas lasillinen. Huoh.

and this world is lost in fire
and the flames are reaching higher

Why do you see me now when I am trying to get invisible?

"Hei oikeesti sun on pakko syödä! Mitä sä haluisit syödä? Sano ihan mitä vaa nii mä voin käydä hakee kaupasta."
"Nii sä kuihdut kohta. Sun posketki on iha lommoilla. Sä oot laihtunu iha sairaasti..Ennen kuutta sun on pakko syödä"

Aikuinen valittaa ja yrittää tuputtaa ruokaa suuhuni. Tarjoaa pizzaa, mehua ja mahdollisuutta valita kaupasta ihan mitä vain. En haluu, ei oo ruokahalua, en haluu, en syö. Aikuinen on huolissaan ja soittaa isällä. Isä soittaa minulle ja kyselee mikä minun on. Lähetin isälle eilen viestin ja pyysin häntä auttamaan minut pois täältä. Sanoin, että en kestä olla täällä enää. Isä uhkaa viedä minut huomenna lääkäriin. Aikuinen uhkaa myös lääkärillä. Aikuinen epäilee ääneen, että se vanha ilkeä ystäväni olisi nostanut päätään, hän sanoo, että olet jo niin pieni. Niin, todella pieni, jatkaa toinen. Aikuinen on kuullut. Olen puhunut liiankin avoimesti syömishäiriöstä, joka minulla joskus oli. En voi ymmärtää, miten epäreilu maailma on. Kaukana maailmalla joku malli kuolee laihuuteen ja minua vahtivat suuret haukat ympärilläni otanko vai enkö ota, vaikka en ole lähälläkään sellaista sairautta. Ja jos en ota se tarkoittaa lisää kuolettavan tylsiä viikonloppuja Ei missään tai pahimmassa tapauksessa pakkohoitoa osastolla. Olen lukenut, että pakkohoitoon voidaan viedä vain sellaisissa tapauksissa joissa painoindeksi on 13. Minun painoindeksini on ainakin kolmen pisteen päästä siitä. Ei minua voida viedä hoitoon. En ole sairas. Minulla ei vain ole ruokahalua. Ei ainakaan tänään. Se ei tee minusta sairasta, jos haluan olla laiha. En ole sairas jos haluan s-ryhdin ja näyttää puoli kuolleelta. Se on minun valintani, ja tavallaan osa tyyliäni. En halua ruokaa osaksi elämäntapojani. En ainakaan liikaa. Se voi olla poissa tänään, palata ehkä huomenna tai ylihuomenna, tai joskus sen jälkeen, kunhan vain näytän siltä mitä haluan. Tätä halua ei minulta saa viedä. Ei tätäkin.

Valehtelen katse varpaissani. Sanon, että tämä johtuu tunnesyistä. Voin henkisesti pahoin ja siksi olen syömättä, tätä yritän heille kiertoteitse vihjata. Ihan vain, etteivät he epäilisi syömishäiriötä. Valehtelen aikuiselle, isälle ja äidille. Valehtelen, tai oikeastaan jätän kertomatta monia asioita Enkelille. Mutta kaikkea ei tarvitse kertoa, eihän? Kaikille ei tarvitse puhua totta, vai mitä? Joskus on helpompi ja parempi valehdella, säästää toinen pahimmalta ja suojella sitä jotakin, jonka puolesta haluaa valehdella. Sitä minä teen nyt.

Tänään oli helppoa olla syömättä, jos ei huomioida aikuista roikkumassa käsissäni, vaatimassa tekemään syntiä. En ajatellut ja voin taas paljon paremmin. Vettä, lisää vettä ja kahvia. Ajatuskin ruuasta ja lasi vettä alas kurkusta. Noin poissa ajatuksistani. Uskon, että huominen tulee olemaan vaikea. Mutta en jaksa ajatella. Huominen tulee huomenna ja minä otan sen vastaan.