I keep running into walls that I can't break down.

Luomiväripaletti katoaa hihaan. Sormus muovikassiin. Nestemäinen silmänrajauskynä hihaan luomivärin kaveriksi. Korvakoru taskuun. Olen eksyksissä naistenvaateosastolla ja ajattelen todella tarvitsevani stylistia. En löydä mistään sopivia hihattomia, naisten vaatteet ovat pelottavia ja vieraita.

Johtaja puhuu ravintolaan menemisestä. Nielaisen piilotan valtavan palan kurkussani ja naurahdan, että meidänhän piti säästää. Ei, ei, ei, ei syömään. Ei ainakaan sinne buffettiin.

Muut jäävät pizzerialle, vilkutan hyvästiksi ja painan askelmittarini päälle ja suuntaan vaatekauppoihin.

Vettä, mustaa kahvia, pepsi maxia. En syö.

I live and learn from my mistakes, then forget them again.

Valkoinen mintun tuoksuinen suu sulkee sisäänsä minimaalisen pienen haukun paahtoleipää. Rosoinen kieli pöyrittelee sitä hetken ja työntää ulos vahdin kääntäessä selkänsä. Kuiva käsi käärii palan, haukun, kokonaisen paahtoleivän ja toisenkin vessapaperiin ja työntää taskuun. Syöty on. Käsi työntää lautasen kauemmas, taputtaa litteää nälkäistä mahaa ilmaistakseen vahdille sen olevan täynnä ja tyytyväinen, vaikka se hiljaa mutiseekin vastalauseita ja kiroaa. En nielaissut, en maistellut, en syönyt, vaikka oli pakko. Olen hyvä.

If only I could focus, maybe if I could see

Vaikka minä kuinka ulvoisin kontrollia syömisilläni, tai syömättömyydelläni, tiedän. Minun elämässäni ei ole mitään kontrollia. Olen hukassa, oli minulla kartta tai ei.

Sekaisin päihteistä tai yhden illan jutuista. Sekaisin sukupuolissa. Sekaisin saksissa ja partakoneen terissä. Sekaisin aamun koomassa ja viime yön häpeässä. Sekaisin ahdistuksessa. Mielialani vaihtelevat jokaisella minuuttiviisarin napsahduksella, enkä näe itseäni peilistä.

Vettä, mustaa kahvia ja nomnom vaniljateetä ♥ voisin elää näin

Lost in the street lightning and mixed categorys.

Jokainen sekunti on tärkeä.

Ollaan myöhässä. Ollaan jo myöhässä, ei pahasti, ollaan sitten myöhässä kunnolla. Äiti juoksee ympäri taloa, toisella kädellään kaataen kahvia kurkkuunsa ja toisella repien sukkahousuja jalkaansa. Minä vahdin kaksivuotista ilosta kirmaavaa pikku varsaa, pikku veljeäni. Äkkiä, äkkiä, äiti hoputtaa. Minun liikkeeni ovat kuin hidastetusta filmistä. Kannan tavarat autoon. Ei saa lähteä! äiti sanoo äiti päättää, kaksivuotinen sönköttää huuli pyöreänä, kun selitän hänelle lähteväni tänään.

Äiti juoksee automaatille ja kurvaa sieltä kaupan pihaan rikkomaan nostamaansa rahaa. Pyydän häntä tuomaan oksennuspussin. Vatsaani vääntään ja vedän liian nopeasti happea. Oksettaa. Oksettaa. Sieluni kiemurtelee piinapenkissään turvavöihin sidottuna. Jokainen sekunti. Jokainen metri. Koko ajan kauemmaksi kotoa. Jokainen sekunti, jokainen hengenveto... Lähempänä kuolemaa. Jokaisen merkitsen muistiin, painan mieleeni todistusaineeksi ahdistuksesta. Kirjoitan mielessäni tarinaa rauhoittaakseni itseäni. Kyynel jos toinen, niillä ei ole merkitystä, niitä on turha laskea. Savua sisään ja savua ulos, pieni ahdistuksen helvetti, sammutan sitä savulla ja tulella. Vaikka vihani on tulipunaista ja suruni meren syvän sinistä sen voi sammuttaa savun häkä. Poltan tupakkaa ketjussa, pidän sormeni liikkeessä, ajatukset aamunruuhkan kaaoksessa, tässä historiaan kuolevaan sekunnissa.

Oranssit ja punaiset nojatuolit. Johtajan pelottavat vakavat kasvot, levottomat käsien liikkeet, äidin harmaat kasvot ja nuorisopsykiatrian sairaan valkoiset seinät. Naisella on hunajan väriset hiukset, maanläheisen väriset vaatteet ja kevyt pehmeä käsi. Hellä puristus ja hänestä on tuleva minun psykologini. Sairasta. Sairasta. Ääneni on jäässä. Oikeastaan sitä ei ole ja kuulostan murtuneelta joka tavulla. Muut varmasti luulevat, että pidättelen itkua. Ei, en pidättele, olen innoissani psykologin tutkimuksista. Ääneni on vain kiinni. Closed. Sluten. Suletud. Fisso. Mutta vihdoin minulla on puheyhteys, fortunatamente.

Outo kateus sisälläni katselen tytön kuvia. Tytön vaatteita, silmiä, pitkiä hiuksia...

Toistan samaa kuin psykologilleni päivällä; kaikki on käynyt vain ristiriitaisemmaksi.

En tiedä enää kuka olen tai kuka haluan olla.

Katselen tyttöjen vaatteita, kähvellän kaupasta meikkejä

ehkä kokeilen niitä yöllä pimeässä.

Ehkä minäkin olen tyttö.

Mustaa kahvia, vettä vain ja olen taas hieman kevyempi.

Anxiety is the first step to the death.

Istumme pöydän ääressä, sinä selailet kosmetiikkamainoksia, minä naputtelen kahvikuppini reunaa. Saanko? minä kysyn ja sinä ojennat sivun täynnä meikkejä, ripsivärejä, luomivärejä, naisten hepeneitä...

Minun kyyneleeni kastelevat pöydän likaista pintaa kun lausun ääneen ne sisälläni pitkään velloneet sanat Haluaisin olla niin kuin ennen, se nuori ja kaunis tyttö, joka käytti meikkiä ja pitsirintaliivejä, varasti hymyllään kaikkien poikien huomion, se sinun kaunis pikku tyttösi... Sinä tartut käteeni ja sanot ettei sitä tiedä vaikka se palaisi. Sinä et ymmärrä kuinka vääräksi minä tunnen itseni mekossa, minä en ymmärrä.. Anteeksi äiti, kun petin sinut.

Pikku lapsi rosoroskinen piilottaa äidin huulipunan paitansa alle äidin kääntäessä selkänsä ja pujahtaa kylpyhuoneeseen, kiipeää puujakkaralle kurkuttelee nähdäkseen pienet kasvonsa peilistä, maalaillakseen kasvojaan aikuisen naisen kasvoiksi. Kuusitoista kesäinen teini, joka aikoinaan, monia kesiä sitten iski oman puuterinsa vasaralla, heitti rintaliivit vaatekaapin perälle unohtumaan, leikkasi hiuksensa, sitoi rintansa, otti käyttöönsä pojan nimen ja pussaili tyttöjä piilottaa äidin kajal-kynän ja ripsivärin hihaansa äidin tapellessa sosiaalityöntekiöiden kanssa puhelimessa ja katoaa omaan huoneeseensa, sulkee oven perässään. Hän huokaa syvään tuijottaessaan rumia kasvojaan peilistä, niitä sukupuolettomia, niitä etsimisen surusta murtuneita. Hän tuhahtaa vielä kerran ja alkaa sutia meikkiä kasvoilleen. Kajal-kynä piirtää ruskeille silmille paksuja ruskeita rajoja, noin ylös ripsentyveen, noin ja alas... Hän kastaa sormensa kielen päähän ja suttaa kulmia, häivyttää niitä rosoisimmiksi. Vanha opittu taito ei näköjään koskaan katoa. Vielä vähän ruskeaa ylös ja sitten luomiväriä. Noin. Ripsiväriä. Harja liukuu kevyesti jokaisen suortuvan kerrallaan, maalaa vaalentuneet kärjetkin mustiksi ja ripset pitenevät entisestään.

Katselen valmista lopputulosta pölyisestä peilistä. Näytän... Kauniilta? Voiko tuota adjektiivia edes lausua samassa lauseessa nimeni kanssa. Olen järkyttynyt. Olen hämilläni. Olen ristiriita. Kuka on tuo muukalainen peilissäni..

Luumurahkapiirakkaa kaksi palaa, puolikas laskiais pulla, suklaa muffini, suklaa fudgea, vanilja jäätelöä ja lisää suklaa fudgea ja kuumaa kaakaota. Vielä muutama keksi, muovipussi keittiön allaskaapista ja hammasharja vessasta ja yläkertaan oman huoneen varjoihin. Musiikki päälle. Tanssittava musiikki, pirteä musiikki. Nauran oksennuksen ryöpytessä käsilleni. Nautin vatsakrampeista ja kyynelistä poskilla jäätelön ja hammasharjan kutitellessa kurkkuani.

Ruma, lihava, porsas, Heikko
Haluan kirjoittaa kaikki nuo rumat sanat käteeni
Haluan nähdä ne joka kerta, kun olen aikeissa haukata jotain
Haluan viiltää ne käsivarsiini
Minulla ei ole nälkä I'm not hungry ja viidelläsadalla muulla
kielellä haluan sanomani kirjoittaa pyöreään mahaani
Minä en syö enää ikinä

...tai sitten haluan vain syliin, pehmeään turvaan, suukon molemmille poskille, kylmät kädet pyyhkimään kyyneleeni, hänen sen tietyn hänen tuoksun minun paidalleni, tuntea itseni rakastetuksi, hyväksytyksi, arvostetuksi, halutuksi, ehkä haluan vain tuntea rakkauden sykkeen rintalastani alla, tai sitten en halua tuntea enää mitään...
Taidan olla sekaisin. Tai sitten olen pahassa pulassa, kusessa yäk... ihastunut...

Fuck with the love and stars.

Luumurahkan tuoksu, uunissa pullan päälle sulaneen sokerin tuoksu ja ennen kaikkea omaan sänkyynsä kadonneen Kulkurin parfyymin tuoksu tyynylläni. Käperryn pieneksi keräksi ja painan pääni tyynyyn, suljen silmäni ja hengitän hänen tuoksuaan. Kuinka voinkaan ikävöidä häntä jo nyt? Ehkä takerrun häneen liikaa. Hänelle minä aina ensimmäisenä kerron hölmöjä juttujani, kuinka onnistuneesti olin kähveltänyt kaupasta kyniä, minkälaiset uusista hiuksistani tuli, hänelle minä vuodatan pahaa oloani. Koska hän on ainoa. Ainoa, joka edes vaikuttaisi olevan kiinnostunut onko minulla eripari sukat vai ei.

Mutta ei, minä en voi rakastua. Minä en voi olla sellainen. En saa.

Nousen portaita raskain askelin. Heikottaa ja suussa maistuu paska. Voihkaisen ja katsahdan peiliin. Kupliva harmaus, raskas tummuva puuro peittää kuvajaiseni ja horjahdan taakse päin. Hetken luulen pyörtyväni kunnes huone taas kirkastuu. Syömättömyys todella vie voimia.

Luumurahka pullia, tavallisia pullia, luumurahkapiirakkaa murotaikinassa. Mummo ja vaari ovat huomenna tulossa käymään ja minä kulutan iltaani taikinaa pyörittelemällä, polttamalla sormiani uunin teräviin reunoihin, ihan vain heitä varten.

Neljäs päivä syömättä. Paino edelleen 43.

I've never been best with lines.

Kulkuri takertuu paitaani, vetää lähemmäs itseään, katsahtaa huuliini, yhden pitkän sekunnin hän katsoo minua suoraan silmiin kunnes minä käännän häkeltyneenä kasvoni pois päin, nojaan leukani hänen olkaansa ja halaan kovaa. Irrottaudun ja vilkutan. Ikkunasta jään katsomaan kaikkoavia auton perävaloja.

Aivan kuin kauan sitten, kun vielä olimme rakastuneita, hänen nappi silmänsä tuijottivat minua tänäänkin. Hän hymyilee ja ujosti kääntää katseensa pois, katsoo uudestaan. Suloinen. Kulkuri. Kulkuri, joka minut monesti sai minut itkemään olemalla oma itsensä. Se suloinen joka ei jää yöksi, jonka tuoksuun ei kukaan saa herätä. Se johon vain masokisti rakastuu. Kauan sitten minä halusin olla se, ensimmäinen joka saisi hänet jäämään. Halusin niin palavasti, uskoin niin sokeasti pystyväni siihen, että kun lopulta huomasin etten ole tarpeeksi sammuttaakseni hänen etsimisen haluaan, annoin hänen mennä. Nyt hän on löytänyt tiensä takaisin luokseni. Ja minä olen kadonnut jonnekin etsimään jotain tietämättä edes itse mitä etsin. Siksi olisi väärin antaa hänelle toivoa. Vaikka... Oh god, minua nyt kaduttaakin etten ottanut häntä syliini.

Tässä maailmassa on liian monia ihmisiä, joita rakastan, joita himoitsen. Minun rakkauteni on yhden illan pituinen, en voi lupautua pidemmäksi aikaa, en voi omistautua vain yhdelle. En halua sen loukkaavan ketään, en enää, kannan jo tarpeeksi syyllisyyttä kaikista niistä itsetunnoista, joita olen romuttanut lähtemällä ilman hyvästejä, ilman selityksiä. Still I feel so fucking lonely without that someone... Without kisses and hugs.

Kolmas päivä syömättä. Ja minusta tuntuu kuin en koskaan enää tulisi tarvitsemaankaan ruokaa.
Minua pelottaa ajatus siitä, kuinka vaikealta syöminen taas luultavasti tuntuu, kun on taas pakko syödä.

Mustaa kahvia, pepsi maxia.

Dirty eyes, collarbones and blond hair = 43 kg chaos.

Keskiviikko

Aamupalaksi mustaa kahvia ja kylmä suihku. Lounaaksi ostin kaupungilta kirjan ja hiusvärin. Päivälliseksi elokuvia ja lisää kahvia. Iltapalaksi valehtelua äidille syömisistäni. Clear.

Syyllisyys painaa vieläkin sydäntäni, kun näen hänen surulliset kasvonsa,
kuulen hänen vaikerointinsa ja kaikki ne valheet, joita hänen omatuntonsa hänelle latelee.
Liian paljon olen rikkonut. Minun syyni.

Torstai

Plops, plops, plops kuuluu tiputellessani pizza paloja ja sipsejä veteen. Kaadan päälle vielä lautasellisen muromyslejä. Vedän kahvasta ja minun lounaani, välipalani koko päiväinen ruokani

katoaa viemäreihin jälkeäkään jättämättä. Ärsyttää tehdä näin. Maailmassa on ihan tarpeeksi nälkää näkeviä, ilmankin, että eräs hölmö, joka omasta tahdostaan pitää itseään nälässä, vetää ruokaa pöntöstä, kuin roskaa. Ärsyttää kun äitini, ilman erillistä pyyntöäni kantaa minulle kaiken maailman ruokaa kotiin, ihan vain hävitettäväksi, oksennettavaksi. Jos sä takaisin kotiin muutat, niin pistän sut kyllä kunnon lihotuskuurille! Hän uhkaa. He he, sehän nähdään. Minun on paljon helpompi paastota täällä, äidin luona, kotona, kuin Ei Missään, Ei kenenkään talossa. Luulen sen johtuvan siitä, että voin psyykkisesti paljon paremmin äidin luona. Itseasiassa en ole syönyt lääkkeitäni sen jälkeen, kun äidilleni tulin, ja siitä on kohta lähes viikko. Ja oloni on... Hyvä. Kerta kaikkisen mahtava. En ole juuri lainkaan ahdistunut, en edes alakuloinen!

Tupakan paksu savu leijailee, leikkii, tekee hassuja kuvioita, kuin maan pinnalle pudonnut pilvi. Kylmä tuuli nakertelee kasvojani, nenän päätäni, tupakan varren ympärille kietoutuneita sormiani. Ajatus. Henkäys. Imaisu. Ajatus. Mietin menneitä. Sitä kuinka tähän päivään on jouduttu. Kuinka aikani Ei missään on vain madellut eteen päin. Siitä päivästä, kun äitini ja minut erotettiin toisistamme on jo yli vuosi. Mietin mitä se aika on elämässäni merkinnyt. Kuinka turhalta se tuntuukaan. Mitä apua olen sieltä saanut? Nyt kun mietin.... En juuri mitään. Vuosi sitten arki äitini kanssa oli yhtä huutoa ja posliinilautasten sirpaleiden taistelua. Siksi toisaalta psyykkeeni korjaamiseksi oli hyvä rauhoittaa minun arkeni, muuttaa pois.. Mutta Ei kenenkään talossa oleminen ei enää tunnu hyvältä. Pelkästään ahdistavalta, kuoleman raunioiden juurilla makaamiselta, ilman minkäänlaista päämäärää elämälleni, ilman tarkoitusta, ilman ystäviä, erossa perheestäni. Olen alkanut ikävöimään takaisin äidin luo. Ikävöin jopa takaisin siihen tylsään pikkukylään, rumaan tupaamme, joka ennen niin ankealta vaikuttavan mäen päällä nököttää. Siellä on kuitenkin perheeni, sinne voisin taas tehdä kotini ja tuntea kuuluvani jonnekin. Siellä olisin aina rakastettu. Siellä olisin olemassa. Minusta tuntuu, että olen ollut Ei missään jo liian pitkään. Ei hiusvärinkään saa antaa vaikuttaa liian pitkään sen toivossa, että väritulos olisi parempi. Liika on aina liikaa. Liika on huonosta. Joka suhteessa. Ja minusta tämä on jo liikaa. Niin paljon liikaa, että se on jo viemässä minua takaisin alas, pohjalle ja lopulta salpaa hengitykseni, tekee minusta kylmän ja elottoman omilla käsilläni. Lähes elotonhan minä olen, siellä Ei missään. Yksi koristetyynyistä sängynpohjalla, yksi haamu kaupan nurkilla tupakalla, se joku tiikeri-hiuksinen sukupuoleton varjo, jonka nimeä ei tunneta varmaksi.

Minä syyllistän perheeni hajoamisesta itseäni. Pelkästään itseäni ja masennustani, johon äitinikin väsyi. Olen ollut itsekäs ollessani niin vaikea, huomionhakuinen. Vaikka äitini oli vasta raitistunut ja päässyt yli masennuksestaan, minä aiheutin hänelle huolta ja pelkoa omilla teoillani, kiukuttelemalla pikku asioista, viiltelemällä lähes syyttä tai vain koska olin väsynyt elämään. Olisin voinut olla pienenpi, olla vain hiljaa ja yrittää yksin kovemmin, ajatella positiivisemmin. Pitää kyyneleet sisälläni päivisin ja itkeä öisin. Olisin voinut raahata raskaat jalkani useammin kouluun, siellä kun näin ystäviänikin ja saatoin jopa naurahtaa. Sekin olisi tehnyt vain hyvää, käydä koulussa siis. Mutta minä jäin vain tuleen makaamaan, tein kärpäsestä härkäsen ja jokaisesta asiasta ylitsepääsemättömän. Ei ole kummoinenkaan ihme, että äitinikin väsyi katselemaan arpisia käsivarsiani, kun aina itsepäisesti työnsin hänen tarjoaman avun syrjään ja pudistin päätäni jokaiselle rohkaisevalle halaukselle.


Tyhjässä talossa ajatukset todella valtaavat jopa sopukan.

Mustaa kahvia, muutama lasillinen pepsi maxia. Clear.

But sleep in this bed that we made for ourselves

Maanantai

Kylmä puree jalkoihin. Istun työpaikan kahviossa ja pyörittelen kasvislasagnea haarukassani selkä vahtiin päin. Nostelen ruokaa kohti suutani, nuuskin ja puhaltelen lämpöään höyryävää ruokaa, aivan kuin aikoisin todella syödä sitä. Salaa vahdilta lappaan ruokaa pahvimukiin. Hörpin kahvia ja tyhjennän täyttämäni pahvimukin roskakoriin. Tänään en syö haarukallistakaan.

Illalla syötän pikkuveljelle popcorneja. En ota yhtäkään.

Mustaa kahvia ja clear. Kaikista houkutuksista huolimatta. Olen ylpeä itsestäni.

Tiistai

43. Sairas luku. Se on liian vähän. Se on liian paljon. Sen huomaan peilikuvastani.

Mistä minä olen tehty?Lihavista reisistä, kurittomuudesta, ahdistuksesta, masennuksesta, oksennuksesta, yön pimeiden siltojen puunsäröistä, raudasta ja ikivanhasta särkyvästä posliinista.

Sydämeni on haojavaa posliinia. Makaan sen päällä vessan viileällä lattialla. Ja itken. Oksennuksen maku suussa, hiukset kyyneleistä sekaisin. En pysty. En halua. Toisaalta taas haluan. En tiedä mitä tehdä. Huutaa apua vai vaieta iäksi. Yrittää parantua vai yrittää vapauteen, numero 37 vapauden laitumella. Sinne missä olisin kerrankin tyytyväinen itseeni... Hyss, älä sano mitään, tiedän että se on mahdollista, jos vain haluan. Makaan lattialla selälläni, katselen kylpyhuoneen kattoa, ja mietin kuinka hassulta ja uudelta maailma näyttää väärin päin. Tunnustelen lonkkaluitani, niiden outoja muotoja, tunnustelen kylkiluitani, niiden välejä, lasken kymmenestä yhteen ja katoan painajaiseen, loputtomaan tähtisateeseen luomieni pimeällä puolella.

Yksi lääke uneen. Yksi lääke ahdistukseen. Yksi lääke huviin. Huvi, jotta unohtaisin.

Try to numb the pain With alcohol and pills But it won't repair your trust
You can't stand on two fucking feet With a substance as a crutch

 

And the night plays with its shadows.

Hämärä painaa selkääni, taskulampun valo sokaisee silmiäni. Mustuaiset ovat laajentuneet, pysyvät suurina valosta välittämättä. Näytän hullulta pikimustilla silmillä. Varjot silmien alla pitenevät päivän mittaan ja olen nukahtaa keittiön pöytään. Palelen ja tärisen. Kuvittelen sydämeni hakkaavan väärin, rosoisesti, epätahtiin. Oksettaa ja pyörryttää. Kehoni suunnittelee kostoaan viime yön hetkellisestä huvittelustani äidin mielialalääkkeillä.

Pyörittelen lusikkaa sulassa valkosuklaassa. Koputtelen muffinien pintaa haarukalla, tarkistan ovatko ne jo kypsiä. Nostan pellin tuoksuvia muffineja uunista pöydälle ja valutan valkosuklaata jukurrtirusina-suklaa-muffinien päälle. Suosikki muffienejani, joihin minulla ei ole lupaa koskea kieleni kärjelläkään. Tarjoan valkosuklaan tahrimaa lusikkaa pikkuveljelleni nuoltavaksi. Katselen vierestä, kun äitini ymähtelee onnessaan muffinin ryöstäessä hänen sanojaan. Minä juon jo toista kupillistani mustaa kahvia ja hymyilen tyytyväisenä. Olen tyytyväinen itseeni.

Päätin viime yönä ryhtyä taas täys-vegaaniksi. Ihan vain, jotta minulla olisi enemmän syitä olla syömättä pullaa ja kakkuja. Nyt siis 'eettisistä syistä' pannassa ovat lihan lisäksi myös maitotuotteet ja kananmuna.

Clear.
Mustaa kahvia vain.

Time to crawl to the salty heel that pins my life

Ahmin. Kaksin käsin. Oksennan. Itken. Hautaan märät kasvoni peitteisiin ja mietin kuolemaa, haaveilen pimeästä yöstä ja junan keulavaloista sokaisemassa silmiäni. Luovutan matematiikan kokeessa. Sammutan ajuksieni virran unilääkkeillä ja pakenen päivän valoja verhojeni taakse. En saa itseäni ylös sängystä. En aamulla, en illalla. Ahmin. Oksennan. Itken. Nukun. Pakenen. Haluan kadota. Olen vääristynyt. Haluan repiä itsestäni paloja irti. Olen lihonut. Olen epäonnistunut. Itken ja ahmin lisää. Oksennan ja itken. Haluan kuolla.

Viikko sängyn pohjalla, posliinipönttöä halaillen ja kakkua ahmien. Kaikki valuu sormieni läpi. Kuin lasipöly.

Perjantaina soitan äidille. Itken hänelle puhelimessa. Anelen häntä hakemaan minut pois. Ahdistus ja seinät kaatuvat päälleni. Hyperventiloin. Ikävöin kotiin. Itken äidille romahtavani täällä Ei Missään. Saan viikon sairaslomaa. Illalla äitini kurkistaa huoneeni oven raosta ja auttaa kantamaan tavarani autoon. Kotona äidin sylissä voin taas hymyillä kosteilla silmilläni.

Haluan pois ei-kenenkään-talosta. Lopullisesti. Haluan vapauteen ja ystävieni luo. Haluan tuntea itseni hyväksi kehossani. Haluan puhua äidilleni syömisahdistuksestani. Haluan päästä tästä läski-tunteesta. Myöntämisen sanat ovat aivan kieleni päällä, mutta tupakan savu nielaisee ne mukanaan keuhkoihin ja salaisuuksien kuilu äitini ja minun välillä pysyy.

There's an ocean out my window

 

Kylmä tuuli lakaisee katuja, kuljettaa taistelun tuhkia koukku sormissaan, kuiskii kauhu tarinaa palavasta helvetistä. Piiloutuu peloksi puiden taakse, väijyy meitä sateella. Savu menetetyistä elämistä kurkottelee verenpunaista taivasta, leikittelee, pilkkaa kadonnutta elämää, nauraa ihmisten typeryydelle, heijastaa kuolleen kaupungin surkeaa kohtaloa, toistelee sen veristä historiaa. Pilvien itku, veripisarat nuolevat kasvojani makaessani surun haavoittamalla selälläni kuolleiden keskellä, sodan muistoissa ainoana eloonjääneenä, tuntematta onnea kuolleen elämäni säilymisestä. Sillä minä selvisin tästäkin taistelusta lyömällä puukon toverini selkään.

En kestä kuulla. Haluan sulkea korvani ja silmäni kaikelta. En koskaan halunnut kuulla hänen itkevän. En koskaan. En nyrjähtäneestä nilkasta, en huonosta päivästä, en ilkeistä kommenteista, en halunnut hänen itkevän mistään syystä. Ja nyt minä olen syyllinen hänen kyyneliin ja pahaan oloon, ruokahaluttomuuteen, tähän kaikkeen. Vain minä olen sen aiheuttanut. Itken hänen huomattaan myönnellessäni virheitäni. Minä halusin tehdä hänet onnelliseksi, enemmän kuin itseni, olin valmis uhraamaan oman hymyni hänen hymynsä vuoksi...Vain koska sain takaisin lohdullisen turvallisuuden tunteen. Lopulta huomasin, että haluan jotain muutakin, etten voi elää näin. Ihminen on itsekäs, niin olen minäkin. Jokainen on vastuussa omasta onnestaan, sanotaan. Silti katumus painaa selkääni. Jos olisin vain tiennyt, en olisi koskaan tarttunut siihen käteen, hänen käteensä, vienyt itseäni syvemmälle hänen sydämeensä, en olisi, jos olisin tiennyt, jos olisin jo ottanut opikseni, että en voi jäädä. Minulla ei ole juuria. Minä olen kulkuri loputtomalla matkalla. Ikuinen sydänten murskaaja. Luulin muuttuneeni, luulin hänen muuttavan minut. Olin väärässä, tai olen vain peloissani. En voi jäädä, en vielä.

Breathing is the hardest thing I do
I'm not the only person in the room

The saints and the sinners will see the same white light.

Nälkä kääntää puukkoa mahassani aiheuttaen vaikerointia. Tyly katse lemuaviin kattiloihin ja nostan jälleen vesilasin huulilleni ja valehtelen olevani kipeä muiden syödessä.
Ruokahalu on mennyt.

Paineita, riitaa, syytöksiä, arvioivia katseita ja pakenen huppuni alle, käännän selkäni ystävieni käännetyille selille.



vettä, mustaa kahvia, teetä. Clear.

I turn my face, against the sun...

...And I wish my heart could burn

Lauantai.


Vettä ja mustaa kahvia.
Clear.
Rauhottavia murskattuna pöydällä ja pilliksi käärityllä kuitilla nenään. Muutama alas kurkusta oluen kera. Entinen rakkauteni makaa vierelläni lattialla ja sopertaa jotain rullaportaista. Näin minä kuulin tapahtuneen. Todistaja kertoi minulle viime yön tapahtumista. Ainoat asiat, jotka minä muistan tuosta yöstä ovat sellaisia, joita en haluaisi muistaa. Isoja virheitä, joista seuraa vain pelkoa ja katumusta ja pelottavia ajatuksenharhailuja vääriin ihmisiin, vääriin makuuhuoneisiin. Pudistelen typerät ajatukset päästäni. En saa ajatella tälläisiä. Minä olen tehnyt lupaukseni.
Pelkäsin, että näin tapahtuisi. Ja nyt se tapahtui. Minun ei koskaan pitänyt päästää itseäni sellaiseen tilaan, että asiat voisivat valua siihen suuntaan. Olin antanut sanani ja lupaukseni ja rikkonut ne lyhyessä sekavassa hetkessä punaisten jouluvalojen alla. Olen petturi. Olen pettänyt kaikkien odotukset ja toiveet siitä, että olisin muuttunut, että olisin vihdoin kasvanut. Olen likainen. Ainoa asia, mitä voin enää tehdä oikein on olla rehellinen. Minun on pakko kertoa. Itken olemattomia kyyneleitä kuolleiden tunteiden perään, itken virheitäni. Oivallan monien asioiden, joiden olen luullut olevan hyviä, olevan virheitä. En uskalla vielä kertoa. Odotan parempaa aikaa, hetkeä, jolloin jokin ajaa ajatukseni rehellisinä sanoina ulos.

Mikään ei ole muuttunut. Minä en ole muuttunut.

Aion taistella itseni irti ja sen jälkeen en lupaa enää mitään.

 

I can not cry, I've never done
And my question now is why?

Sunnuntai.

Istun hiljaa ja kuuntelen vatsani tarinaa nälästä ja kurjuudesta. Se vaatii lisää. Vaatii toista konvehtia.

Minulla ei ole ruokahalua. Ajatuskin ruoasta oksettaa. Haluaisin vain itkeä ahdistustani, mutta en kykene. Lääkkeet tekevät minusta kylmän, sulkevat kyynelkanavani.

Hermostuneena käärin tärisevin käsin sätkää uudesta topastani. Nuuhkin sitä kuin narkomaani hasis pussiaan ja huokailen. Turrutan kuivaa suruani tupakalla ja musiikilla. Nomyn suru sävelet itkevät tänään puolestani.

1 konvehti, pieni pala Kismet patukasta,

Mustaa kahvia, coca-cola zeroa

aamupaino 42,5

Hyvä. Olen tyytyväinen. Pelkäsin lihoneeni monia kiloja alkuviikon mässäilyn takia...

Temptations falling and calling you home again.

Paha olo tulee ulos sykädyksittäin, pienissä suklaan ja kahvin makuisina ryöppyinä. Maistan suussani jälleen suklaan, sen suklaan, jonka hetkin sitten ahnaasti tungin suuhuni, jonka söin nälkääni. Iltapäivä kahvit ja kaurakeksin hippuset, syntinen suklaa patukka, kaikki yhtenä ruskeana lietteenä valkealla posliinilla, kuin aseteltuna bulimiasta kertovaa kuvaa varten. Minun ei koskaan pitänyt alentua tekemään näin. Minun ei koskaan pitäny alentua koskettelemaan kurkunkanttani, oksentamaan katumusta. Ei enää. Tällä kertaa minun piti pysyä vahvana. Ja tässä minä nyt olen. Jälleen. Vuoden takaisessa heikkoudessa, itsekurin puutteessa, himon johdattelemana, katumuksen kurittamana. Tuijotan poskille valuneita silmiäni, pelästyneitä kasvojani, kauttaaltaan vapisevaa kehoani peilistä. Vaikka lupasin, vaikka vannoin, minä olen tässä samassa syvänteessä. Taas.

Ei paastoa, ei tyytyväisyyttä. Vain katumusta ja itseinhoa
turhia toivottomia miksi-minä-syön-psyykkaamisia
kaikki nämä päivät. Kaikki nämä turhat, pilaantuneet päivät.
Tänään väsyin katumukseen ja itseinhoon
ja päädyin oksentamaan senkin vähän jotka pilasivat Clear-paastoni.
Aivan, olen keksinyt paastolleni nimen. Clear - puhdas, vapaa
Kun en ole sortunut yhteenkään palaan, yhteenkään haukkaisuun leivästä päiväni on Clear.
Ehkä tämä kertoo pakkomielteisyydestäni, sillä en koe onnistuneeni, ellei päiväni ole täysin Clear!
Täysin muruton ja mauton päivä pelkillä nesteillä tyydytettynä.

Mustaa kahvia, pepsi maxia, salmiakki kossua ja suklaata oksennettuna.

Ei kuntopöyräilyä, aamulaiskottelua ja hyötyliikuntaa vain.

En ymmärrä, miksi aamut ovat minulle nykyään niin kovin vaikeita,

laiskoja ja hitaita, vaikka heräsin aamu kuudelta pirteänä polkemaan

kuntopöyrää ja todella nautin aamuista hiljaisessa keittiössä kahvia juoden.

Ehkä se johtuu hajamielisestä nukkumatista, joka usein unohtaa minut oman onneni nojaan.

What if I took a step into the clear sky

Vajoan kylpyhuoneen lattialle, otan tukea lavuaarista, yritän paikata hengitykseni, asettaa sen normaaleihin uomiinsa. Katselen kalvakoita kasvojani, kyynelten kastelemia poskiani likaisesta peilistä. Tummat hätääntyneet silmäni tuijottavat peilistä takaisin, yrittäen etsiä vastauksia.
Mikä minulla on, ne huutavat.
Pelkään sekoavani.
Kynteni painaituvat lihaan, rintoihini. Haluan repiä sen, ne irti.
I was born into a hearse.
Miksi minä edes synnyin, jos minun piti syntyä näin vääränä?
Minä olen palapeli jonka kaksi osaa eivät sovi yhteen, väkisin ne on yhteen väännetty hajoittaen toisen puolen kuoren, pintakuvion. Minulla on paha olla. Kukaan ei kuule itkuani kylpyhuoneesta, kukaan ei näe kuivuneita kyyneleitäni. Kukaan ei tiedä ukkospilvistä ja itsetuhosta mielessäni.

Kaikki on hyvin, minä sanon ja hymyilen. Aikuinen hymyilee ja kävelee pois.

Hän ei näe kuinka kasvoni kääntyvät maahan ja kuinka kyyneleet kastelevat silmäkulmani

Kaikki on päin helvettiä.