Just like Hollywood, but laced in sick.

Tämän lupauksen minä pidän. Minä en aio vain unelmoida, haluan elää unelmaani. Minä aion olla juuri se joka haluan. Tämä on lupaus itseni vuoksi.

37 kiloa. Se on minun unelmani, minun päämääräni. Se ei ole liikaa vaadittu.

Find your freedom.

En ole hyvä. En ole täydellinen. Mutta olen helpottunut. Sekavan seksuaalisuuteni umpisolmu on aukeamaisillaan ja pystyn taas kiristäviltä siteiltä hengittämään. Olen löytänyt jotain uutta, mutta silti niin tuttua...

Jotain jonka olin kadottanut matkallani...

Ihmisen jota olen kaivannut, jota olen etsinyt...

Ihmisen, jota olen tarvinnut. Himoinnut...

Se olen minä.

Se olen minä. Valkoisessa mekossani ja tummilla silmilläni. Olen peilissä. Olen täällä.

Minä hengitän taas.

En tunnista tuota tyttöä, en tunne hänen ääntänsä. Hänen aatteensa ovat kuitenkin niin lähellä omiani, etten voi olla rakastumatta häneen sillä samaisella hetkellä kun hänet tapasin. Se olen minä. Minun oma kaunis minäni. Valkoisessa mekossani.

Olen ylpeä tästä kasvupyrähdyksestä.

Vaikka olen taas löytänyt rohkeuden... Se pelottaa minua.

Pelkään sitä kuorta ja poikatukan paluuta. Pelkään sitä helvettiä ja ahdistusta. Pelkään, että se tulee takaisin...

Murot maistuvat paskalta. Leipä maistuu paskalta. Minua oksettaa. Nielen silti. Koska on pakko ja koska en osaa lopettaa. Pelkään liikaa harhailla ilman mitään kontrollia, sortua aina uuteen leipäpalaan. Minun on pakko lopettaa. En syö enää.

P.s Ilokseni huomasin uuden lukijan liittyneen seuraani. En ole aikasemmin uusia lukijoita kiitellyt, mutta nyt sanon sen teille kaikille yhteisesti... Kiitos, että olette täällä. Annatte minulle aina aihetta hymyyn ja ihmettelyyn. Kiitos siis teille :-) Pyytelen myös anteeksi pidenpää taukoa kirjoituksissani. Inspiraatio katosi jonnekin sekavaan romukoppaani, jonne säilön ajatukseni.

Hyvää kevään alkua kaikille, olkaamme vahvoja ja raikkaita, tämä on uusi alku!

Eyes wide shut I crawl looking for trust

I was alone,
Staring over the ledge,
Trying my best not to forget
All manner of joy
All manner of glee
And our one heroic pledge

Rintaliivit valkoisesta sametista ja mustasta pitsistä. Lyhythihainen ja farkut. Rajaan silmäni ja pidättelen itkua. Miksi. Miksi. Samat tytön kasvot pitkillä hiuksilla kehystettyinä, samat pelot kuin kaksi vuotta sitten. Sama pelko yksinjäämisestä. Silloin, kun olin vielä poika, aivan niin silloin kun vielä olin, en koskaan ollut näin yksin ja itkuinen. Tai sitten muistan väärin. Itken ja selaan messengerin kirjautuneet listaa yhä uudelleen ja uudelleen. Niin paljon ihmisiä, mutta silti ei yhtään.

Ei tälle tytölle. Ne ainoat, ovat liian kilttejä ollakseen hyviä ja todellisia. Aitoja.

Olen syönyt. En ole lihonut. Piste. Olen liian väsynyt enää yrittämäänkään. Liian rakastunut miettimään mitään muuta, kuin häntä, liian rakastunut pitämään kontrollia, liian rakastunut varomaan kaupungin vilkkaiden katujen kaahaajia. Liian rakastunut. On taas pakko paeta vaaleanpunaisista pilvilinnoista, ennen kuin putoan niiden läpi taas siihen pimeään vuoden kestävään helvettiin, johon varsinkin tytöillä on tapana, jos ei osaa varoa niitä poikia.

Äiti, pystynkö enää ikinä luottamaan?

Salt my eyes, in hope I won't see your smile.

Tyttö pieni leikkii tulella, vasta parantuneet haavat jo murisevat vaalealla iholla
Suolaa ja etikkaa. Ei osaa virheistään oppia, ei osaa sanoa ei
Kohta olet taas rikki, minä lupaan.

En halua elää tätä riippuvaisuuden tunnetta uudelleen. En enää ikinä, en kenenkään ihmisen kohdalla. En halua polvistua hirttosilmukan eteen. En halua olla taas se heikko johon sattuu. Sellaistahan se on. Olla rakastunut.

Kohta sattuu. Ja kovaa.

41 kiloa 165 senttimetriä. Mikään ei riitä, mikään minussa ei saa häntä pysymään. Täytyy olla parempi.