Hiljattain tapahtunutta...
Punainen tuoli ja psykologini keltaiset silmät. Nojatuoli syleilee minua punaisella mokallaan ja keltaiset silmät edessäni katsovat syvälle ja väijyvät. Pidätän itkua. Ensimmäistä kertaa punaisessa tuolissa kertoessani syömis-kamppailustani. Psykologini, kutsutaan häntä sitten vaikka Kissankullaksi uskoo sen olevan yksi tapa, jolla yritän kontroloida traumaani. Aivan niin traumaa. Yksinäisyydestä ja varhaislapsuuden peloista, jotka aina silloin tällöin vieläkin, tässä todellisuudessa valtaavat mieleni reggressivisillä ahdistuksilla.
Mutta se on vain trauma.
Ei masennus. Ei syömishäriö.
Ei paniikkihäiriö.
Minä olen terve.
Enkä aio enää tulla tänne.
Psykiatrian polin lasit ovet helähtävät kiinni takanani, viimeistä kertaa, minä hengitän asfaltti pölyä, pientä palaa kaupunkia ja varmana voitosta ja huomisesta.
Minulla on laukussani kaikki mitä tarvitsen hyvään huomiseen.
Vaimennettuja voihkaisuja, neljä levotonta kättä, yhteen kietoutuneet jalat, puna Jokerin kasvoilla hänen keinuessaan päälläni. Suutelemme, hengitämme raskasta ilmaa välillämme, voihkimme, pitkiä syviä katseita kaikista alastominpaan. Olemme yhtä, alastonta massaa. Sokeita, katsoen toisiaan vain käsillään.
Kiihko kiiltää hänen silmissään. Intohimon ääni kaikuu seinillä yhä kovempaa, kovempaa...
Kunnes paine purkautuu ja salama repii maata.
Alastomana sylissäsi en pelkää mitään, ei, en edes itseäni.
Ja sinä kuiskaat sen korvaani
Rakastan sinua
Jokeri puhuu kihloihin menemisestä
ja minä
itken onnesta
