perjantai 29. kesäkuuta 2012

High heels. High hope.


En tiedä mikä voima sai minut avaamaan taas tämän kipeiden asioiden konvehdin.
Ehkä se oli syömishäiriöistä kertova lehtileike, ehkä se oli sisko, tai veli joka sanoi minua läskiksi.
Olen kuitenkin vältellyt tätä paikkaa ihan tarkoituksella, ehkä jopa unohtanutkin toviksi.
Minulla on niin paljon asioita pinossa odottamassa, asioita joihin keskittyä.

Jospa kuitenkin kerron kuulumisiani... Aloitetaan viime syksystä, hämäristä hetkistä.




Elokuu-Lokakuu

Aloitin koulun Radiomäellä. Viihdyin koulussa hyvin, sain paljon kavereita, hyviä ja huonoja.
Huonoiksi nimeän ne yksilöt, joiden seurassa tupakka vaihtui vihreäksi luonnontuotteeksi.
Huonoja ne ovat vain siksi, että vanhempani heitä niin vihasivat, minä rakastin. Huonoja he eivät olleet laisinkaan. Koulunkäynti oli minulle jopa voimaannuttavaa, ehkä jonkinlainen serotoniinin takaisinoton estäjä, olihan siellä ihania ystäviä ja koulupäivän jälkeen saatoin viettää aikaani muuallakin, kuin pienessä kapisessa kylässä, jota odotustilaksi kuvaan. Koulu sujui muutenkin hyvin. Kuitenkin mieleni oli hyvin haavoittunut. Sitä paikkasin päihteillä, lääkkeillä, viinalla, kannabiksella. Öitä poissa, sakkoja, irtosuhteita, vietin useita päiviä lukittuna nuorisokodilla jäätyäni kiinni. Oikeastaan jäin kiinni joka kuukausi, siitä seurasi kuukauden kotiarestia. Hauskaa se ei koskaan ollut, olin vain niin hukassa... Ja rikki. Painonlasku kuitenkin pysähtyi ja lähti pienoiseen nousuunkin, niin hyvin itseni 'lääkitsin'.




Lokakuu- Marraskuu
Lokakuun loppupuolella häämötti kauanodottettu suosikki artistini keikka. Bongi porisi ja kavereiden kanssa jo mietittiin mitä alkosta haetaan keikkaa varten, kun se 'mahdoton' tapahtui. Jäin kiinni kannabiksesta huumeseuloissa. Eräs vastenmielinen, halveksuttava lumppu oli meidät kavaltanut. Itkien kuitenkin myönsin tapahtuneen, en edes yrittänyt kieltää. Pyysin anteeksi, ja sainkin, tosin vasta pitkän ajan saatteessa. Äiti oli ja on kyllä edelleen syvästi järkyttynyt. Isä oli äärimmäisen pettynyt. Minä häpeissäni, todella häpeissäni. Jollakin ihmeellä sain kuitenkin äitini ympäripuhuttua ja pääsin sinne keikalle. Se oli elämäni repeämiskohta


Kalja, toinen. Nettituttuni laukusta.
Alkaa sumentua, ajattelen 'se on normaalia'
Pian en kävele itse.
Kaveri taluttaa, oikea sellainen.
Järjestyksenvalvoja taluttaa, ottaa niskasta, heittää pihalle.
Jaksan huutaa loputtomiin kuinka väärin minua on kohdeltu.
Haukun vain työtää tekevän miehen. Huudan lisää, kun hän ei ärsyynny.
Huudan puolituntia ja kyllästyn.
Tunteja kuluu kunnes vahtini löytää minut nappaa hänkin niskasta ja taluttaa poliisiautoon.

Yöllä oksennan veripalloja, ei nestettä ei mitään. Vain pieniä punaisia palloja, kuin vanutuppoja ketsupissa.
Juoppoputkassa haisee.

Aamulla äiti tulee hakemaan.
Ajamme hiljaa kotiin.
Menen nukkumaan.
Äiti herättää ja ilmoittaa, että kyyti on tulossa.
Minut ajetaan kunnantalolle, jossa sosiaalityöntekijäni tekee pikapäätöksen laittaa minut katkaisuhoitoon.
Olen tyyni, tai oikeastaan turta, en sano mitään, en tunne mitään.
Lähdemme ajamaan sinne samantien, kun olen pakannut.


Marraskuu - Joulukuu



Katkaisu hoidossa, neljän seinän sisällä, tuli mietittyä paljon, kasvettua myös. Ensimmäistä kertaa se satu, että teoistaan joutuu kantamaan vastuun näyttäytyi minulle totena. Katsoimme elokuvia, kuuntelimme paskaa, päihteistä ja murhista kertovaa räppiä. Minusta tuntui, etten istunut joukkoon ollenkaan. Suurinosa nuorista oli joutunut sinne vahvempien huumeiden takia, kun minä taas 'vain' join ja polttelin kannabista. Hoitajatkin ihmettelivät kokeilujeni vähäistä määrää, tai sitä kuinka vähän erilaisia huumeita, rikoksia minun menneisyyteeni on mahtunut. Alkuun jopa pelkäsin muita nuoria. Paikka oli niin ahdistava, että se pisti hiljaiseksi. En itkenyt siellä kertaakaan, vaikka jatkuvasti mietin, että tämä oli tässä, kun täältä päästään.
Joskus mietin tekeväni lakanasta hirttosilmukan. Jaoin toisen tytön kanssa saman huoneen, tuo tyttö tosin karkasi kolmantena päivänäni ja sain huoneen kokonaa itselleni loppuajaksi. Huoneessani oli vessa. Siellä könöttävästä posliini maljasta hain kovasti lohtua, ainakin aina ruokailujen jälkeen. Elimme kuin porsaat ennen teurastusta, liikuntakiellossa, ahtaassa karsinassa, ruokamäärät tuplattuina. Lihoin aivan järkyttävän paljon katkaisun aikana. melkein kymmenen kiloa, vaikka oksentelinkin.




Joulukuu - Helmikuu

Sain onnekseni palata takaisin nuorisokotiin, josta katkaisuhoitoon lähdinkin. Tosin paluu ei ollut kivuton. Pelkäsin vastaanottoa. Nuoriskodilla kun olen asunut sen verran pitkään, että hoitajiin on ehtinyt jonkinlainen suhde muodostua, heiltä hakee hyväksyntää melkein kuin vanhemmiltaan. Kuinka he minuun nyt suhtautuisivat, mietin. Alkuun en saanut liikkua yksin missään muualla, kuin koulu-nuoriskoti väliä, ja koulussa tietenkin. Pikaiset ulkoilut kylällä olivat sallittuja, toisin sanoen rööki ja kauppareissut. Koulu oli myös jäänyt tauolle katkaisun ajaksi ja olin tippunut kärryiltä täysin. Opiskelumotivaationi laski. Numerot tippuivat. Helmikuun loppupuolella sain kuitenkin enemmän vapauksia mm nähdä tuoretta uutta kumppaniani, pääsin taas myös rakkaan mummoni luokse viikonloppuisin. Mummon huoli paistoi hänen silmistään aina, kun hänen luona vierailin, se todella painoi mieltäni ja varjostivat vierailuja. Tunnen edelleen oksettavan pahaa omatuntoa rakkailleni aiheuttamistani suruista ja huolista.

Helmikuu - Toukokuu

Vapautta tuli lisää sitä mukaan, kun asioista suoriuduin. Vältyin mokailuilta, sain jopa kiitosta käytöksestäni, olin hoitanut hommani kunnialla, tullut sovittuina aikoina. Aloitin myös itsenäisemmän asumismuodon nuorisokodilla, tämä tarkoitti, että jouduin huolehtimaan itse ruoka asioistani. Nautin siitä kuinka ihmiset alkoivat pikku hiljaa taas luottamaan minuun ja sain lisää velvollisuuksia, - ja vapauksia. Parisuhteeni voi edelleen hyvin. Suoriuduin koulusta loppujen lopuksi kiitettävällä keskiarvolla, sain jopa muutaman kympin lukuaineista todistukseeni. Ensimmäiset kännit katkaisuhoidon jälkeen join koulunpäättäjäis viikonloppuna, isäni luvalla. Ilta oli ihana, mahtavaa oli huomata, kuinka me kaikki, luokkailaiset olimme kasvaneet lukuvuoden aikana. Sydäntä lämmittää ajatella heitä.




Tänään

Koitti päivä, jona kaikkien nuorten kohtalo ratkeaa. Suuntasin kumppanini kanssa ensimmäisen hakutoiveeni tiluksille. Jäin odottamaan portin pieleen, hän kävi tarkastamassa nimilistat, halusimme hieman lisäjännitystä! Rakkaani lähestyi minua minuuttejen päästä päätään pudistellen ja olin juuri sanomassa 'minähän sanoin..' kun hän onnitteli minua ja nappasi minut syleilyynsä! Hänen huultensa irrottua omistani aloin huutaa, en voinut uskoa, tarkistin listat viiteen kertaan. Nimeni ei sieltä mihinkään kadonnut. Ilmoittauduin lukioon, josta olin haaveillut monta vuotta ja loppu päivän kävelin selkä suorana ja hymy huulilla. En vielä moneen päivään tahtonut uskoa sen todella tapahtuneen! Olen niin onnellinen. Vanhempani juhlivat kanssani. Kaikki olimme todella yllättyneitä, että näin kävi. Itse en uskonut hetkeäkään mahdollisuuksiini, sen jälkeen kun sain tietää uuden keskiarvoni. Isäni sanoi, sen olleen elämänsä hienoinpia hetkiä. Liikutuin kyyneliin. Äiti kiitteli minua, kehui vahvaksi. Nuoriskodin väkikin näytti olevan todella tohkeissaan lukiolaistytöstään. Kerrankin minusta tuntuu, että asiat alkavat kääntyä oikeaan suuntaan. Nyt etsin asuntoa, huostaanottoa puretaan tällä hetkellä.

Painoni on palautunut minulle normaaliin, bmi 18. Laihdutus ja oksentaminenkin ovat jääneet, syön silloin kun siltä tuntuu, kun ruoka maistuu, enkä liiemmin mieti mitä syön, mietin kohtuutta. Siitä nyt ei enempää, aihe vaatii oman postauksen, tunteiden kirjo ruokailua kohtaan on edelleen niin valtava.


Viimein minusta tuntuu, että alamäkeni alkaa alkaa pian nousta.
Oma asunto hakusessa, unelmien koulupaikka saavutettu
Vierelläni sama henkilö helmikuusta asti.
Olen onnellinen.
Siksi minulla ei ole syytä kirjoittaa tänne.
Ihmiset haluavat kuulla surullisia tarinoita,
haluavat nähdä kylkiluita.
Minulla on nyt vain tarjota hymyjä ja nauruja, ällösöpöä rakkaustarinaa,
korkeintaan pientä turhautumista.

Mutta.
Elämä ei ole ohi.
Ja alamäkiä tulee vielä.
Ja minulla on muutakin asiaa kuin kaloritaulukot!
Kuulemme siis varmasti pian.

Niin ja onnittelut jos jaksoit koko stoorin lukea !