"Hei oikeesti sun on pakko syödä! Mitä sä haluisit syödä? Sano ihan mitä vaa nii mä voin käydä hakee kaupasta."
"Nii sä kuihdut kohta. Sun posketki on iha lommoilla. Sä oot laihtunu iha sairaasti..Ennen kuutta sun on pakko syödä"
Aikuinen valittaa ja yrittää tuputtaa ruokaa suuhuni. Tarjoaa pizzaa, mehua ja mahdollisuutta valita kaupasta ihan mitä vain. En haluu, ei oo ruokahalua, en haluu, en syö. Aikuinen on huolissaan ja soittaa isällä. Isä soittaa minulle ja kyselee mikä minun on. Lähetin isälle eilen viestin ja pyysin häntä auttamaan minut pois täältä. Sanoin, että en kestä olla täällä enää. Isä uhkaa viedä minut huomenna lääkäriin. Aikuinen uhkaa myös lääkärillä. Aikuinen epäilee ääneen, että se vanha ilkeä ystäväni olisi nostanut päätään, hän sanoo, että olet jo niin pieni. Niin, todella pieni, jatkaa toinen. Aikuinen on kuullut. Olen puhunut liiankin avoimesti syömishäiriöstä, joka minulla joskus oli. En voi ymmärtää, miten epäreilu maailma on. Kaukana maailmalla joku malli kuolee laihuuteen ja minua vahtivat suuret haukat ympärilläni otanko vai enkö ota, vaikka en ole lähälläkään sellaista sairautta. Ja jos en ota se tarkoittaa lisää kuolettavan tylsiä viikonloppuja Ei missään tai pahimmassa tapauksessa pakkohoitoa osastolla. Olen lukenut, että pakkohoitoon voidaan viedä vain sellaisissa tapauksissa joissa painoindeksi on 13. Minun painoindeksini on ainakin kolmen pisteen päästä siitä. Ei minua voida viedä hoitoon. En ole sairas. Minulla ei vain ole ruokahalua. Ei ainakaan tänään. Se ei tee minusta sairasta, jos haluan olla laiha. En ole sairas jos haluan s-ryhdin ja näyttää puoli kuolleelta. Se on minun valintani, ja tavallaan osa tyyliäni. En halua ruokaa osaksi elämäntapojani. En ainakaan liikaa. Se voi olla poissa tänään, palata ehkä huomenna tai ylihuomenna, tai joskus sen jälkeen, kunhan vain näytän siltä mitä haluan. Tätä halua ei minulta saa viedä. Ei tätäkin.
Valehtelen katse varpaissani. Sanon, että tämä johtuu tunnesyistä. Voin henkisesti pahoin ja siksi olen syömättä, tätä yritän heille kiertoteitse vihjata. Ihan vain, etteivät he epäilisi syömishäiriötä. Valehtelen aikuiselle, isälle ja äidille. Valehtelen, tai oikeastaan jätän kertomatta monia asioita Enkelille. Mutta kaikkea ei tarvitse kertoa, eihän? Kaikille ei tarvitse puhua totta, vai mitä? Joskus on helpompi ja parempi valehdella, säästää toinen pahimmalta ja suojella sitä jotakin, jonka puolesta haluaa valehdella. Sitä minä teen nyt.
Tänään oli helppoa olla syömättä, jos ei huomioida aikuista roikkumassa käsissäni, vaatimassa tekemään syntiä. En ajatellut ja voin taas paljon paremmin. Vettä, lisää vettä ja kahvia. Ajatuskin ruuasta ja lasi vettä alas kurkusta. Noin poissa ajatuksistani. Uskon, että huominen tulee olemaan vaikea. Mutta en jaksa ajatella. Huominen tulee huomenna ja minä otan sen vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti