Jokainen sekunti on tärkeä.
Ollaan myöhässä. Ollaan jo myöhässä, ei pahasti, ollaan sitten myöhässä kunnolla. Äiti juoksee ympäri taloa, toisella kädellään kaataen kahvia kurkkuunsa ja toisella repien sukkahousuja jalkaansa. Minä vahdin kaksivuotista ilosta kirmaavaa pikku varsaa, pikku veljeäni. Äkkiä, äkkiä, äiti hoputtaa. Minun liikkeeni ovat kuin hidastetusta filmistä. Kannan tavarat autoon. Ei saa lähteä! äiti sanoo äiti päättää, kaksivuotinen sönköttää huuli pyöreänä, kun selitän hänelle lähteväni tänään.
Äiti juoksee automaatille ja kurvaa sieltä kaupan pihaan rikkomaan nostamaansa rahaa. Pyydän häntä tuomaan oksennuspussin. Vatsaani vääntään ja vedän liian nopeasti happea. Oksettaa. Oksettaa. Sieluni kiemurtelee piinapenkissään turvavöihin sidottuna. Jokainen sekunti. Jokainen metri. Koko ajan kauemmaksi kotoa. Jokainen sekunti, jokainen hengenveto... Lähempänä kuolemaa. Jokaisen merkitsen muistiin, painan mieleeni todistusaineeksi ahdistuksesta. Kirjoitan mielessäni tarinaa rauhoittaakseni itseäni. Kyynel jos toinen, niillä ei ole merkitystä, niitä on turha laskea. Savua sisään ja savua ulos, pieni ahdistuksen helvetti, sammutan sitä savulla ja tulella. Vaikka vihani on tulipunaista ja suruni meren syvän sinistä sen voi sammuttaa savun häkä. Poltan tupakkaa ketjussa, pidän sormeni liikkeessä, ajatukset aamunruuhkan kaaoksessa, tässä historiaan kuolevaan sekunnissa.
Oranssit ja punaiset nojatuolit. Johtajan pelottavat vakavat kasvot, levottomat käsien liikkeet, äidin harmaat kasvot ja nuorisopsykiatrian sairaan valkoiset seinät. Naisella on hunajan väriset hiukset, maanläheisen väriset vaatteet ja kevyt pehmeä käsi. Hellä puristus ja hänestä on tuleva minun psykologini. Sairasta. Sairasta. Ääneni on jäässä. Oikeastaan sitä ei ole ja kuulostan murtuneelta joka tavulla. Muut varmasti luulevat, että pidättelen itkua. Ei, en pidättele, olen innoissani psykologin tutkimuksista. Ääneni on vain kiinni. Closed. Sluten. Suletud. Fisso. Mutta vihdoin minulla on puheyhteys, fortunatamente.
Outo kateus sisälläni katselen tytön kuvia. Tytön vaatteita, silmiä, pitkiä hiuksia...
Toistan samaa kuin psykologilleni päivällä; kaikki on käynyt vain ristiriitaisemmaksi.
En tiedä enää kuka olen tai kuka haluan olla.
Katselen tyttöjen vaatteita, kähvellän kaupasta meikkejä
ehkä kokeilen niitä yöllä pimeässä.
Ehkä minäkin olen tyttö.
Mustaa kahvia, vettä vain ja olen taas hieman kevyempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti