Rintaliivit valkoisesta sametista ja mustasta pitsistä. Lyhythihainen ja farkut. Rajaan silmäni ja pidättelen itkua. Miksi. Miksi. Samat tytön kasvot pitkillä hiuksilla kehystettyinä, samat pelot kuin kaksi vuotta sitten. Sama pelko yksinjäämisestä. Silloin, kun olin vielä poika, aivan niin silloin kun vielä olin, en koskaan ollut näin yksin ja itkuinen. Tai sitten muistan väärin. Itken ja selaan messengerin kirjautuneet listaa yhä uudelleen ja uudelleen. Niin paljon ihmisiä, mutta silti ei yhtään.
Ei tälle tytölle. Ne ainoat, ovat liian kilttejä ollakseen hyviä ja todellisia. Aitoja.
Olen syönyt. En ole lihonut. Piste. Olen liian väsynyt enää yrittämäänkään. Liian rakastunut miettimään mitään muuta, kuin häntä, liian rakastunut pitämään kontrollia, liian rakastunut varomaan kaupungin vilkkaiden katujen kaahaajia. Liian rakastunut. On taas pakko paeta vaaleanpunaisista pilvilinnoista, ennen kuin putoan niiden läpi taas siihen pimeään vuoden kestävään helvettiin, johon varsinkin tytöillä on tapana, jos ei osaa varoa niitä poikia.
Äiti, pystynkö enää ikinä luottamaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti