Makaan pienessä kerässä suuressa sängyssä,
päivän valojen hohkaessa mustien verhojeni takaa.
Pää piilossa toivon, haluan jäädä tähän,
perustaa tämän suojan alle oman valtakuntani
kyyneleistä, peloista ja nälästä
Haluan jäädä tähän loputtomaan kuolemaan
Elämän rajoilla
Minä ja masennukseni.
Minä ja syömishäiriöni.
Minä ja ahdistukseni.
Minä ja vääntynyt kehoni.
Minä ja revitty sieluni.
Yksin heidän kanssaan.
En tunne elämää itsessäni.
Minun sanani ovat kuuroille.
Elämä ja kuolema ovat sekaisin väripaletissani.
En tiedä mihin uskoa, onko mikään lopulta todellista.
Haluaisin vain takertua Pikku Pojan kaulukseen ja täyttää se kyynelillä.
Minulla on niin kova ikävä häntä.
1 kommentti:
Mä en haluis lääkkeit, koska en haluu huumattavaksi. Mutta Suomessa on helppo saada lääkkeitä, kaikille tyrkytetää (paitsi mulle?) niitä joka asiaan. Koska se on helpompaa kuin terapia. Tosi ihana äiti sulla! Mun äiti ei ikinä hyväksyis mitään sukupuoli-identiteettikriisiä.. Siinä yksi syy miksi en hänelle ikinä kerro omista asioistani, koska hän on niin ahdasmielinen. Toivon vaan, että kun muutan pois kotoa, niin asiat menee paremmin ja saan olla vapaammin oma itseni :)
Lähetä kommentti