En ole hyvä. En ole täydellinen. Mutta olen helpottunut. Sekavan seksuaalisuuteni umpisolmu on aukeamaisillaan ja pystyn taas kiristäviltä siteiltä hengittämään. Olen löytänyt jotain uutta, mutta silti niin tuttua...
Jotain jonka olin kadottanut matkallani...
Ihmisen jota olen kaivannut, jota olen etsinyt...
Ihmisen, jota olen tarvinnut. Himoinnut...
Se olen minä.
Se olen minä. Valkoisessa mekossani ja tummilla silmilläni. Olen peilissä. Olen täällä.
Minä hengitän taas.
En tunnista tuota tyttöä, en tunne hänen ääntänsä. Hänen aatteensa ovat kuitenkin niin lähellä omiani, etten voi olla rakastumatta häneen sillä samaisella hetkellä kun hänet tapasin. Se olen minä. Minun oma kaunis minäni. Valkoisessa mekossani.
Olen ylpeä tästä kasvupyrähdyksestä.
Vaikka olen taas löytänyt rohkeuden... Se pelottaa minua.
Pelkään sitä kuorta ja poikatukan paluuta. Pelkään sitä helvettiä ja ahdistusta. Pelkään, että se tulee takaisin...
Murot maistuvat paskalta. Leipä maistuu paskalta. Minua oksettaa. Nielen silti. Koska on pakko ja koska en osaa lopettaa. Pelkään liikaa harhailla ilman mitään kontrollia, sortua aina uuteen leipäpalaan. Minun on pakko lopettaa. En syö enää.
P.s Ilokseni huomasin uuden lukijan liittyneen seuraani. En ole aikasemmin uusia lukijoita kiitellyt, mutta nyt sanon sen teille kaikille yhteisesti... Kiitos, että olette täällä. Annatte minulle aina aihetta hymyyn ja ihmettelyyn. Kiitos siis teille :-) Pyytelen myös anteeksi pidenpää taukoa kirjoituksissani. Inspiraatio katosi jonnekin sekavaan romukoppaani, jonne säilön ajatukseni.
Hyvää kevään alkua kaikille, olkaamme vahvoja ja raikkaita, tämä on uusi alku!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti