keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Black & white as my pesticide


Olen pitänyt taukoa. Siinä pelossa, että tämä maailma, oma blogini vetää minut alas
Minulla on tunne etten kerro koko totuutta täällä
Tai ainakin unohdan ne ihanat asiat
Kuinka nauran ystävieni kanssa vatsalihakseni kipeiksi
Kuinka ihanalta se tuntuu aina tanssitunnin jälkeen
Onnistumisen tunne
Tunne, että on hyvä ja jollakin tavalla kaunis ja kehostani on edes johonkin
Se kuinka joskus harvoin luulen olevani kaunis.
Pelkään, että ruokin ankeutta synkillä ajatuksillani
Pelkään ruokkivani sisälläni piilevää hirviötä.





Nauran ja nauran. Rankaisen itseäni ruoalla. Syö läski, syö. Nauran ulospäin, mutta sisälläni kaikki patoutuu ja pirstoutuu. Halu juosta pois
Siltä minusta tuntuu
Joka aamuinen taistelu nousta ylös
Halu nukahtaa
Nähdä unta muumilaaksosta ja nokkasista poskillani
Sukkahousuin verhotuista laihoista jaloista
Ei, en haluaisi nousta. Aamu on aina ankeampi.
Odotan auringon nousevan ja valaisevan mieleni.
Toivon. Odotan, että kaikki muuttuu.
Haluni muuttaa jokainen piirre itsessäni kalvaa mieltäni
Ja yritän muistaa ne viisaat sanat



Minähän olen korvaamaton? Minulla on kohtalo... Eikö?

Rotanmyrkkyä ja pippuria
En halua enää.
Minun
on
PAKKO
ottaa suunta
ja vastuu omasta onnestani

1 kommentti:

SILVERDROPS kirjoitti...

Jos vain osaisi ajatella noin, että osaisi tyytyä itseensä. Mutta mä lihon kokoajan, en vain kuvitelmissani, vaan ihan vaa'ankin mukaan. Välillä tuntuu, että ihan turhaa yritän laihduttaa kun pysyn läskinä kokoajan, sitten heitetään ranttaliksi ja käydään karkkikaupassa ja mässätään. Sitten taas loppuillan itketään että miksi söin, NYT aloitan kunnolla laihdutuksen. Ja tämä toistuu 3 kertaa viikossa. En jaksa sitä enää.