sunnuntai 15. tammikuuta 2012



Kaikki tapahtuu niin nopeasti, etten itse edes jaksa pysyä kärryillä. 
Katkaisu hoito, vapautuminen siitä takaisin arkeen, jossa minua ei odota mikään.
Avautuminen entiselleni ja siitä seurannut tunteiden kohahdus.
Pilvilinnojen romahdus, toisin sanoen puhelu sossultani
sinä et pysty siihen sanat viiltävät, polttavat sydäntäni. Minun unelmani...
Väliäkö sillä pystynkö siihen puolen vuoden päästä? Vuoden päästä olen kuitenkin matkalla juuri sinne minne eniten haluan, ja sinun tehtäväsi on vain seurata perässä, jos et menen yksin!
Entinen rakkauteni, josta niin yllättäen olikin vielä hetkeksi tullut nykyiseni, huokaa syvään
Ei tästä tule mitään.
Niin sekin on jälleen ohi, enkä osaa edes pettyä, minulta on viety oma kotini unelmissani, minun kissanpentuni,
hetkeni hänen kanssaan, unelmani, kaikki ne yliviivattu, pyyhitty pois, ilman että minulle on edes annettu mahdollisuutta näyttää, että minä pystyn siihen.


Kaikki työ unelmieni eteen on ollut turhaa. Voisin yhtä hyvin taas avata pullon, viettää loppuelämäni jaksoissa suljetuilla, aina siihen saakka, että saan määrätä omasta itsestäni. Olen niin vihainen, ettei hengittämisestä tule mitään. - Tai no.. Milloin se edes olisi ollut mahdollista sossujen olessa elämässäni. Minut on määrätty mätänemään vielä vuoden, jonka jälkeen jään luultavasti yksin taistelemaan tämänkin läpikäymäni paskan traumoja vastaan. Vuosi. Pelkään, etten jaksa. Tiedän, etten jaksa. Alamäki on tulossa, jälleen, juuri kun ehdin huokaista ja luulla ettei minun enää ikinä tarvitsisi tarttua terään, avata sitä terävien objektien laatikkoa, satuttaa itseäni saadakseni edes hetkeksi helpotusta kipuun, jota en muuten voi käsitellä kuin repimällä valtimoitani ja itkemällä pullooni. 

Tulevaisuus on taas yhtä mustaa. 
Huokaisen ja matkaan kohti K-rautaa ostamaan ison kasan köyttä, alkon kautta.


1 kommentti:

läheinen kirjoitti...

mä pidän susta kii.