I’m a little far from heaven, but I’ll survive .

Tässä minä olen, sanon, kuiskaan sen korvaasi. Tässä on minun blogini. Useiden itkupotkuraivareiden ja kirosanojen synnyttämänä. Vihdoinkin. Olen jo pitkään haaveillut omasta blogista, omasta sylkykupista netissä, jonne voisin tyhjentää ajatuksiani, siirtää ja jakaa niitä edes hetkeksi painamasta harteitani kumaraan. Olen aina toivonut nimetöntä ystävää, joka kuulisi ajatukseni, kuuntelisi. Sinä, joka luet tätä olet minulle sellainen. Nimetön ystävä. Kiitos siis siitä, että eksyit tänne lukemaan maailmastani, sen kieroutuneista muodoista ja harmaista sävyistä. Pyytänen anteeksi surkeaa ulkoasua, lupaan tähän vielä muutosta tässä lähiaikoina. Toivottavasti lähiaikoina. Minun kun on tapana olla hieman saamaton aina ajoittain.





  

En tiedä, millä sanoilla avaisin tämän blogin. Kertoisinko itsestäni vai jättäisinkö sen myöhemmäksi, lukioiden selvitettäväksi. En tosiaan tiedä. Tämä on täysin uutta minulle tämä bloggaaminen. Olen tietenkin aina pitänyt kirjoittamisesta. Olen kirjoittanut lyhyitä novelleja, runoja, joita luultavasti kuullaan täällä aina siitä alkaen, kun olen huomannut sen helpottavan ja auttavan ikävien asioiden käsittelyssä. Masennettuani kirjoitin entistä enemmän. Minulla ei ollut muuta kuulijaa, kuin kynä ja paperi. Ei ystäviä, enkä halunnut terapiaa. Äidin kanssa en voinut puhua. Isää en ollut nähnyt vuosiin.

Niimpä siis, yksinäisyyteen tuomittuna, kyyhötin kaikki yöt omassa huoneessani kirjoittaen ja piirtäen. Näistä asioista sain lohtua. Toisaalta nämä olivat hyvin antoisia aikoja. Opin paljon itsestäni ja ajatuksistani samalla, kun parantelin uupumustani ja alakuloani. Nuolin haavojani salassa muilta, pidin pitkähihaisen visusti päällänä peittääkseni pahaa oloani, syviä viiltoja käsivarsissani. Yritin näytellä vahvaa, hymyillä ja peitellä asioita, olla näyttämättä asioiden oikeaa tilaa, kunnes romahdin. Niin eräänä kylmänä talvisena päivänä äitini vei minut pois. Nyt jos tapaisin sen pienen, hennon ja avuttoman, elämän uuvuttaman nuoren, siellä auton takapenkillä, pelkäisin itsekin tuon ihmisparan hengen puolesta. Niin itsetuhoinen ja väsynyt olin. Kuolema oli liian monesti aivan liian lähellä. Nyt olen vain kiitollinen niille aikuisille, jotka näkivät kovan kuoreni lävitse ja osasivat ojentaa kätensä juuri viimeisillä minuuteilla.

Nyt tunnen itseni paljon vahvemmaksi. Olen päässyt joten kuten eroon viiltelystäkin. Ainakaan se ei ole enää joka päiväistä, vain äärimmäisen hankalissa tilanteissa saatan sortua. Olen huomannut, että vanhasta tavasta on vaikea kasvaa irti. Nyt minulla on kuitenkin uusi terveempi tapa purkaa itseäni ja sydäntäni. Tämä blogi. Toivottavasti pidätte.