maanantai 27. joulukuuta 2010

Frogs in glass bottles and self-hatred

Kuulen askeleesi läheltä,
Suojani savuaa ja murenee,
valheet karkaavat savuna taivaalle,
Sinä näet, sinä tiedät
Sinä voit koskettaa suruani,
Sinä voit koskettaa sieluani.

Heräsin aamulla aikaisin, vaikka en ollut saanut unta kuin vasta myöhään yöllä. Ajatukset pyörivät mieleni karusellissä ympyrää ja tekivät minut levottomaksi. Mietin torahampaista vaakaa kylpyhuoneen lipaston alla, mietin turvonnutta mahaani ja mustuneita varpaitani. Olin jo juosta keskellä yötä kylpyhuoneeseen vaa'alle, mutta yritin pitää itseni sängyssä, jotta uni voisi saavuttaa minut, etten olisi aivan poikki huomenna, kun olisi lähdön aika Ei Mikään -maahan. Onneksi juna menisi suoraan, ilman vaihtoja Ei Minnekään. Näin minun ei tarvitse kantaa niitä lukemattomia joulukauhistuksia ja ansaintsemattomia lahjojani minulta minulle.





Näin aivan ihanaa unta. Ei Minkään -maa oli muuttunut ikävystyttävän tylsästä ja ankeasta sairaalan odotustilaa muistuttavasta kylästä paikaksi, jossa oli kaikkia niitä asioita, joita pidin kauniini. Pieni sademetsä tai japanilainen puutarha pienine puroineen ja siltoineen, satama, jossa oli purjeveneitä ja iso majakka, vuoria lumihuippuineen, sininen taivas johon luulin putoavani. Puutarhassa minulla oli pikku sammakoita lasipurkeissa oliivien ja vesikasvien seassa ja kultakaloja muovipussissa. Keltaisen ison kello rakennuksen edustalla istui nainen vaaleanpunaisessa villapaidassa korkealla jakkaralla, selkä minuun päin, mutta silti näin hänen kirjoittavan vanhalla kirjoituskoneella kasvotusten kellon kanssa. Kylässä oli myös pieni ostoskeskus, jonka takana oli kauppa, jossa myytiin kaiken maailman elektroniikkaa. Isä oli töissä siellä. Ilmeisesti olin ostanut sieltä aikaisemmin juuri sen järjestelmä kameran, jota olen himoinnut, johon vieläkin tällä hetkellä säästän rahaa. Poikkesin kuvausreissultani tervehtimässä isää, yllätyksekseni siellä oli myös veljeni ja äitipuoleni. Isä oli iloinen, hän hymyili ja naureskeli kun esittelin uutta kameraani ja ottamiani kuvia tohkeissani. Äitipuolikin hymyili. Kaikki olivat iloisia. Kyynel vierehtää poskelleni ajatellessani kaikkia meitä iloisina ja onnellisina. Ehkä vain siksi, että tämä on tosi elämässä miltei mahdottomuus. Isä pyysi kameraani, jotta voisi ottaa yhteiskuvan veljestäni ja minusta. Salamavalo rävähti ja isä hymyili kuvalle, palautti kameran ja katsoin kuvaa. Näin itseni lihavana. Niin pulleana, että päänikin näyttä aivan pyöreältä kurpitsalta. Samassa kuva muuttui ja jalkani kapenivat suurin piirtein niihin muotoihin, mitä ne ovat unimaailman ulkopuolella, tosi elämässä. Kuvani laihtui ja laihtui, kasvoi pituutta, kunnes näytin aivan Jack Skellingtonilta. Hymyilin jälleen leveää hymyäni ja tyytyväisyyttäni.





Herättyäni unestani iski paniikki. Oli pakko päästä vaa'alle. Kuristava ote veti minut kylppäriin, nosti vaa'an lipaston alta minun käsilläni ja laski sen keskelle lattiaa. Tuijotin sitä tavallisen näköistä vanhaa vaakaa hetken ja epäröin. Tiedän ettei tästä seuraa kuin mielipahaa. Astuin vaa'alle ja kauhistuin vaa'an ilkkuvia lukuja, jotka oikein huusivat läski, läski, läski. 48! Miten tämä voi olla edes mahdollista.... Lihoa nyt parissa kolmessa päivässä 2 kiloa... Juuri kun olin päässyt niin lähelle ensimmäistä etappiani 45 kiloa otan askelia taakse päin jonkun typerän joulun ja sen tekosyiden takia ja kaikki on taas aloitettava alusta. Vihaan itseäni. Minä todellakin vihaan tuota ihmistä, joka tuijottaa minua tuimana peilistä takaisin. Vihaan!






Mummo yrittää työntää ruokaa suuhuni. Tarjoaa jatkuvasti jotakin. Mutta minä en syö. En tänään, enkä varmasti huomennakaan. Olen niin vihainen itselleni. Olkoon sitten parin päivän paasto rangaistuksena itsehillinnän menetyksestä ja siitä etten taas osannut vetää rajoja mihinkään maastoon. Lupaan itselleni palkintoja jos saan asioita tapahtumaan, jos laihduin, mutta rangaistusta seuraa jos en osaa pitää syömisiäni kurissa.

Päätin juuri, että ostan haluamani paidat vasta kun olen laihtunut 45 kiloon. Vaikka minulla olisi rahat jo nyt, en anna itselleni minkäänlaista palkintoa ahmimisesta ja uusista läskeistä vyötärölläni. piste.

Ilta ja nälkä ovat ystäviäni. En ole syönyt tänään muruakaan. Olen jälleen tyytyväinen itseeni.

Ei kommentteja: