keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Has the world changed or have I changed?



Yritän ajatella lohduttavia sanoja, yritän hengittää, yritän unohtaa, yritän piiloutua
Ahdistus seuraa minua, pitelee kiinni kylmillä käsillään
Pitää minut alhaalla varjoissa,
Repii sulkani yksitellen selästäni


Pyörittelen pieniä valkoisia rauhoittavia asioita pitkissä sormissani yön hiljaisuudessa. Asetan sen kielen päälle ja nielaisen. Nostan painavan vesipullon ylös suorille hauraille ranteilleni. Juon suuria kulauksia, niin että olen tukehtua. Tuijotan lattiaa. Todellisuus on taas sekaisin. Luulin olevani kuollut. Luulin todella, että olen jättänyt kehoni jonnekin sängyn alle tai komeroon ja tässä nyt istun sieluni olemattomalla takamuksella. Käyn makaamaan pää vaatekaapissa, selkärangan nikamiini särkee, niiden osuessa terävään kaapin reunaan. Tuijotan vaatekaapin valkoista pohjaa ja kuuntelen psykodeelista musiikkia. En ole taaskaan varma onko mikään loppujen lopuksi oikeasti olemassa, ettei tämä vain olisi pelkkää harhaa, minun uneni. Pitkä uni, josta herään, joskus aivan toisena ihmisenä. Toisena ihmisenä, joka naurahtaa, että olipas outo uni. Jos minun elämäni todella olisi uni, se olisi hyvin omituinen, toisaalta iloinen, toisaalta niin surullinen. Huomaan, että elämässäni on paljon surullisia asioita. Paljon pelkoja. Mutta silti olen tässä, elossa, kirjoittamassa terveisiä kaapin tulevalle omistajalle, kaapin pohjaan. Jos joku muukin olisi yhtä hölmö ja kävisi maakaamaan pää vaatekaapissa, surua pakoilemaan ja huomaisi kirjoitukseni ja saisi siitä lohtua. Tiedän, että häntä ja minua, meitä yhdistää ainakin yksi asia... Suru. Suru yhdistää meitä kaikkia kohtalon sisaruksia tässä talossa. Ja kun minä pääsen täältä pois, haluan jättää edes pienen jäljen siitä, että joskus minä hengitin näitä seiniä vasten, istuin tämän talon ikkunalaudoilla katsomassa ei mitään. Haluan jättää edes pienen muiston, että minäkin joskus koin täällä surua. Henkistä sekä fyysistä tuskaa. Jälkiä, että satutin itseni lisäksi myös muita... Satuttamalla itseäni.

Olen väsynyt syömättömyyteen. Vihaan odottaa ja odottaa, että laihtuisin. Ärsyynnyn niin pahasti, että ratkean syömään. En jaksa sitä, että elämäni pyörii sen ympärillä. Minusta tuntuu, ettei minulla ole enää muuta, kuin tämä blogi, ruoka ja syömättömyys, ajatus siitä olenko koskaan tarpeeksi poika ja yksi typerä tv sarja, johon olen viime päivinä hukuttanut kaiken aikani. Mietin jatkuvasti mitä syön ja milloinkin, teen suunnitelmia, joiden pitämiseen minulla ei ole voimia. Mietin jatkuvasti missä asennossa istun, miten istuisin, miten puhuisin ja seisoisin jos olisin poika. Vaihdan asentoa, kovistelen ja näytän taas pojalta. Nautin niistä kommenteista, että mitäs jätkä. Haluan hetkeksi vapautua. Haluan päästä eroon verkkokalvoilleni pinttyneestä Cassiesta, joka saa minutkin pyörimään ja puhumaan hitaasti ja katkonaisesti, kuin hullu. Haluan pois täältä. Tylsyys ja tyhjyys vievät ajatukseni juuri niihin asioihin, joita en halua ajatella, jotka tekevät kipeää. Haluan seuraa, haluan rakkaitteni luo. TOIVON todella, että tällä kertaa edes heidän seurassaan unohtaisin ajatella. Olen huomannut, etten edes heidän seurassaan pysty siihen. Ainakaan tähän mennessä en ole siihen pystynyt. Itken pahaa oloani, yritän oksentaa lounaan virheitä ulos. Haluan pois. Todella haluan. En halua enää syödä, en halua enää ajatella sitä. Haluan, että se on minulle itsestäänselvyys, etten syö. Mutta jos todella saisin valita en usko, että valitsisin elämää. En tässä kehossa, en näillä ajatuksilla. Itsemurha ei kuitenkaan missään tapauksessa ole valintani, ei edes vaihtoehto. olen todella väsynyt ja kuumeessa. Tekisi mieli nukkua, mutta tiedän, etten pysty siihen nyt. Televisio huutaa liian kovalla, ihmiset ovat hereillä ja minä vaivoin saan happea tukkoisen nenäni takia. Haluaisin vain mennä nukkumaan. Siitä on kohta kaksi viikkoa, kun olen viimeksi nähnyt Pikku poikaa ja huomaan sen vaikuttavan mielialaani hyvin vahvasti, negatiivisella tavalla. Haluan vain hänen luokseen, kuulla, että olen hyvä juuri näin, ettei minun tarvitse muuttua miksikään. Haluan pois itsestäni ja tästä paikasta... Hermoloma kotona olisi kyllä nyt paikallaan, mutta koulun asettamien paineiden takia se ei ole missään muodossa mahdollinen. Täällä minä itken yksin Ei missään, tulen vielä itkemään kaksi päivää. Tämän jälkeen on taas yksi viikonloppu, yksin isän luona, itkien isän olohuoneen sohvalla. Tuskin pääsen taaskaan kotiin Pikku pojan ja Enkelin luo.
 
Liikaa ruokaa. Aivan liikaa, mutta en halua ajatella sitä nyt. Taidan mennä sittenkin nukkumaan.


Ei kommentteja: