Yritän ajatella lohduttavia sanoja, yritän hengittää, yritän unohtaa, yritän piiloutua
Ahdistus seuraa minua, pitelee kiinni kylmillä käsillään
Pitää minut alhaalla varjoissa,
Repii sulkani yksitellen selästäni
Olen väsynyt syömättömyyteen. Vihaan odottaa ja odottaa, että laihtuisin. Ärsyynnyn niin pahasti, että ratkean syömään. En jaksa sitä, että elämäni pyörii sen ympärillä. Minusta tuntuu, ettei minulla ole enää muuta, kuin tämä blogi, ruoka ja syömättömyys, ajatus siitä olenko koskaan tarpeeksi poika ja yksi typerä tv sarja, johon olen viime päivinä hukuttanut kaiken aikani. Mietin jatkuvasti mitä syön ja milloinkin, teen suunnitelmia, joiden pitämiseen minulla ei ole voimia. Mietin jatkuvasti missä asennossa istun, miten istuisin, miten puhuisin ja seisoisin jos olisin poika. Vaihdan asentoa, kovistelen ja näytän taas pojalta. Nautin niistä kommenteista, että mitäs jätkä. Haluan hetkeksi vapautua. Haluan päästä eroon verkkokalvoilleni pinttyneestä Cassiesta, joka saa minutkin pyörimään ja puhumaan hitaasti ja katkonaisesti, kuin hullu. Haluan pois täältä. Tylsyys ja tyhjyys vievät ajatukseni juuri niihin asioihin, joita en halua ajatella, jotka tekevät kipeää. Haluan seuraa, haluan rakkaitteni luo. TOIVON todella, että tällä kertaa edes heidän seurassaan unohtaisin ajatella. Olen huomannut, etten edes heidän seurassaan pysty siihen. Ainakaan tähän mennessä en ole siihen pystynyt. Itken pahaa oloani, yritän oksentaa lounaan virheitä ulos. Haluan pois. Todella haluan. En halua enää syödä, en halua enää ajatella sitä. Haluan, että se on minulle itsestäänselvyys, etten syö. Mutta jos todella saisin valita en usko, että valitsisin elämää. En tässä kehossa, en näillä ajatuksilla. Itsemurha ei kuitenkaan missään tapauksessa ole valintani, ei edes vaihtoehto. olen todella väsynyt ja kuumeessa. Tekisi mieli nukkua, mutta tiedän, etten pysty siihen nyt. Televisio huutaa liian kovalla, ihmiset ovat hereillä ja minä vaivoin saan happea tukkoisen nenäni takia. Haluaisin vain mennä nukkumaan. Siitä on kohta kaksi viikkoa, kun olen viimeksi nähnyt Pikku poikaa ja huomaan sen vaikuttavan mielialaani hyvin vahvasti, negatiivisella tavalla. Haluan vain hänen luokseen, kuulla, että olen hyvä juuri näin, ettei minun tarvitse muuttua miksikään. Haluan pois itsestäni ja tästä paikasta... Hermoloma kotona olisi kyllä nyt paikallaan, mutta koulun asettamien paineiden takia se ei ole missään muodossa mahdollinen. Täällä minä itken yksin Ei missään, tulen vielä itkemään kaksi päivää. Tämän jälkeen on taas yksi viikonloppu, yksin isän luona, itkien isän olohuoneen sohvalla. Tuskin pääsen taaskaan kotiin Pikku pojan ja Enkelin luo.
Liikaa ruokaa. Aivan liikaa, mutta en halua ajatella sitä nyt. Taidan mennä sittenkin nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti