tiistai 11. tammikuuta 2011

If only sorrow could build a staircase, or tears could show the way.



Itkua, salmiakki kossusta mustuneita sormia ja huulia, ystäväni oranssit hiukset kutittavat silmiäni itkemään lisää. Ystäväni itkee, minä itken. Samanlaiset kokemukset, seksuaalinen hyväksikäyttö, oman sukupuolisen identeetin etsiminen sitovat känniset kätemme yhteen. Painan pääni hänen luisevaan olkaansa ja haluan tukehtua. Siitä on liian pitkä aika kun olen todella itkenyt, jollekin todellisia tunteitani. Liian pitkä aika kun olen todella puhunut kaiken ulos, myöntänyt täysin ääneen, jonkun kuullen, sen mikä oikeasti olen. Liian pitkä aika, kun olen viimeksi kertonut miltä minusta oikeasti tuntuu. Liian pitkä aika kun olen viimeksi ollut valehtelematta, että minulle kuuluisi ihan hyvää. Nyt syömisongelmastani tietää, joku muukin, kuin Pikku poika. Minun oli pakko kertoa. Viina pakotti välttämättömät sanat suustani. Se tiesi, että hän vaistoaa jotain outoa minussa. Kaduttaa, että kerroin hänelle. Vaikka sanoin, ettei minusta tarvitse kantaa turhaa huolta, tiedän, että jossain vaiheessa hän kertoo aikuiselle. Kun hänen pelkonsa ja huolensa minusta kasvaa tarpeeksi, hän kertoo. Tiedän sen. Ymmärrän sen. Hän tekisi niin, vaikka en olisi kertonutkaan sairaasta suhtautumisestani ruokaan. Hän sanoi, että oli vaistonnut minussa tuskaa tai pelkoa. Hän sanoi huomanneensa sen jo ensi näkemältä. Minä sanon, että voit olla oikeassa. Molemmissa suhteissa. En tiedä. En tiedä missä olen, kuka olen tai varsinkaan mitä haluan. Täytän tyhjiä paikkoja turhuuksillani, listoilla ja tavaroilla ja typerillä ja oudoilla tavoilla, joista teen itselleni ongelmia. Tässä kuitenkin olen. Ystäväni olkaa vasten heikkona ja henkisesti täysin alasti, ilman suojaa, rehellisesti, kerrankin valehtelematta ja kaunistelematta. Se tuntuu hyvältä itkeä niin, että toinen todella näkee ja voi pidellä suruani, kyyneliäni. Samalla tunnen kuitenkin nipistyksen ohimossa. Joku sisälläni sanoo, lopeta. Yritän hiljentää äänen, koska näin minun on helpompi olla. Ääni käskee lopettaa, se käskee valehdella, väittää että kaikki on hyvin. Tiedän kyllä itsekin, että näin en saa hiipua kuolemaan rauhassa. Jos kerron liikaa, joku käyttää sitä minua vastaan. Tiedän sen. Pelkään sitä. Mutta samalla haluan sitä. Jollakin oudolla tasolla, jota en tunnista. Ehkä se on elämänhalu. Sisälläni on taistelu. Verisiä raatoja, mustia ruumiita punaisella taistelutantereella odottamassa rauhaa.


Mietin tänään tosissani, tosin viina päissäni pitäisikö minun mennä terapiaan. Todella selvittää mikä minun on, miksi minä ajattelen tällä tavalla, miksi niin vihaan ja pelkään olla tässä, tällä tavalla, tyttönä...
Nyt selvänä vastaus on selvä ei. Ei lääkäreitä, ei psykologeja, ei terapeutteja, ei psykiatreja. Ei enää yhtään enempää.

Lihan haju kantautuu kaukaiseen huoneeseeni saakka. Ystäväni tekevät pizzaa. Minä katson elokuvia. Pysyttelen kaukana keittiöstä. Kasvissyöjänä, en kyllä edes koskisi heidän rasvaisiin liha pizzoihinsa. Aikuinen kysyy olenko kunnossa. Valehtelen itku kurkussa. Kahvia, vettä, teetä, läskiä, luuta ja ahdistus reisistäni. Luulen lihoneeni, vaikka huomaan luiden kasvaneen niin, että miltei repivät ohuen ihoni riekaleiksi.


1 kommentti:

läheinen kirjoitti...

oon aina halunnu sitoutuu rakastamaan sua ystävänä. sun sanat, ajatukset ja kauneus on muuttanu mua paljon sisältä. positiivisesti. vaikka tulis mitä niin mä haluan ja aion kantaa sua. äläkä pelkää että multa menee voimat, mä kyl tietäisin sen. sua on ihana tukea:)