lauantai 22. tammikuuta 2011

So paint this world in black



Se mitä kannan sisälläni juuri nyt on suuri salaisuus. En voi puhua siitä. En saa. Se etten voi puhua siitä tekee minut hulluksi. Se etten voi iloita syömättömyydelläni, se että ystäväni eivät iloitse kanssani, se että minun täytyy olla vain hiljaa tukkii verisuoneni. En saa happea, mahani on kipeä ja turvonnut. Tunnen sen repeävän ja näen elintoimintojeni valuvan sormieni lävitse.  Piilotan kyyneleeni muilta. Haluaisin oksentaa täyden olon ja palan kurkusta ulos. Haluan tämän loppuvan. Koko huomisen päivän rakennan kuolemaani sängyn pohjalla, illan tullessa se on valmis ja minä otan matkalaukkuni ja paikkani kuoleman vaunussa, lähden matkalle paikkaan, jonne ihmiset viedään kuoleman jälkeen. Haluan jo käydä pitkälleni, nähdä kauniita unia ikuisesti. Haluan luoda uuden kauniin maailmani, paikan jossa olen juuri minä, se mikä olen sisältä, enkä ole kuitenkaan oikeasti olemassa. En halua uskoa enää.

Kuka minulle kertoi tämän surkuhupaisan vitsin elämä? Kuka täällä määrää kuka on ja kuka ei ole?
Kenen vastuulla minun syntymäni on...




No need to carry on
Our god is better of
When we all gone

Ei kommentteja: