So wrap your arms around me, and leave me.

Hymyilen. Nauran. Ulkokuori näyttää onnelliselta, jopa kadehtittavalta. Ihmiset ympärilläni arvioivat, pitävät minua sellaisena, mihin heidänkin pitäisi pyrkiä. Itsekuri. Se mikä heiltä on kadoksissa on minulla. Niin olen ymmärtänyt ainakin muutaman ajattelevan. Minua pelottaa kuinka väärässä eräskin on tämän asian suhteen. Minua pelottaa, että hän ottaa minusta esimerkin. Pelkään, että minun käteni, tahtomattani ohjaavat hänetkin tälle sairaalle polulle, jonka vaaroja hän ei näytä käsittävän oikeasta kuvakulmasta. Hän ei näe niitä hetkiä, kun itken ruoka-aikoina omassa huoneessani sekavuuttani. Mietin silloin, miksi en voi mennä keittiöön, miksi laihdutan vaikka olen ihan siedettävän muotoinen. Miksi minä laihdutan, vaikka joka toinen vastaantulija kadulla painaa puolet enemmän kuin minä eikä varmasti yritä asian eteen mitään. Ainakaan tarpeeksi. Tai eivät vain halua tarpeeksi.
Sisälläni myllertää jatkuvasti. Ajatukset juoksevat päästä varpaisiin aiheuttaen vilun väreitä. Sairaita ja itsekkäitä ajatuksia. Sisälläni on ristiriita. Tai monia ristiriitoja, pitäisi kai sanoa. Jatkuvasti mietin minun pitäisi syödä, mitä minä sitten söisin, miten paljon olen syömättä ja paljonko liikun. Ajatukseni ovat kaloreiden ja vatsarutistuksien määristä kertovien lukujen koukeroita, kastikkeena päällä se kummallinen ristiriita kehoni ja sieluni välillä, se jota tällä hetkellä kutsuisin transsukupuolisuudeksi, se joka ennen kellui ajatusteni pinnalla, se jonka syömishäiriö on saanut hiljaisemmaksi.

Haluaisin edes hetken hiljaisuutta. Päästä hetkeksi irti näistä ajatuksista ja peloista.

En ole paastonnut. Useista yrityksistäni huolimatta olen sortunut. Olen pettynyt itseeni.
En silti voi olla hyppimättä ilosta vaa'an osoittaessa 42 kiloa. Kolmen kilon pudotus viikossa!
Ehkä tämä onkin ihan hyvä tahti. :)