Kylmä tuuli lakaisee katuja, kuljettaa taistelun tuhkia koukku sormissaan, kuiskii kauhu tarinaa palavasta helvetistä. Piiloutuu peloksi puiden taakse, väijyy meitä sateella. Savu menetetyistä elämistä kurkottelee verenpunaista taivasta, leikittelee, pilkkaa kadonnutta elämää, nauraa ihmisten typeryydelle, heijastaa kuolleen kaupungin surkeaa kohtaloa, toistelee sen veristä historiaa. Pilvien itku, veripisarat nuolevat kasvojani makaessani surun haavoittamalla selälläni kuolleiden keskellä, sodan muistoissa ainoana eloonjääneenä, tuntematta onnea kuolleen elämäni säilymisestä. Sillä minä selvisin tästäkin taistelusta lyömällä puukon toverini selkään.
En kestä kuulla. Haluan sulkea korvani ja silmäni kaikelta. En koskaan halunnut kuulla hänen itkevän. En koskaan. En nyrjähtäneestä nilkasta, en huonosta päivästä, en ilkeistä kommenteista, en halunnut hänen itkevän mistään syystä. Ja nyt minä olen syyllinen hänen kyyneliin ja pahaan oloon, ruokahaluttomuuteen, tähän kaikkeen. Vain minä olen sen aiheuttanut. Itken hänen huomattaan myönnellessäni virheitäni. Minä halusin tehdä hänet onnelliseksi, enemmän kuin itseni, olin valmis uhraamaan oman hymyni hänen hymynsä vuoksi...Vain koska sain takaisin lohdullisen turvallisuuden tunteen. Lopulta huomasin, että haluan jotain muutakin, etten voi elää näin. Ihminen on itsekäs, niin olen minäkin. Jokainen on vastuussa omasta onnestaan, sanotaan. Silti katumus painaa selkääni. Jos olisin vain tiennyt, en olisi koskaan tarttunut siihen käteen, hänen käteensä, vienyt itseäni syvemmälle hänen sydämeensä, en olisi, jos olisin tiennyt, jos olisin jo ottanut opikseni, että en voi jäädä. Minulla ei ole juuria. Minä olen kulkuri loputtomalla matkalla. Ikuinen sydänten murskaaja. Luulin muuttuneeni, luulin hänen muuttavan minut. Olin väärässä, tai olen vain peloissani. En voi jäädä, en vielä.
Breathing is the hardest thing I do
I'm not the only person in the room
I'm not the only person in the room
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti