Ahmin. Kaksin käsin. Oksennan. Itken. Hautaan märät kasvoni peitteisiin ja mietin kuolemaa, haaveilen pimeästä yöstä ja junan keulavaloista sokaisemassa silmiäni. Luovutan matematiikan kokeessa. Sammutan ajuksieni virran unilääkkeillä ja pakenen päivän valoja verhojeni taakse. En saa itseäni ylös sängystä. En aamulla, en illalla. Ahmin. Oksennan. Itken. Nukun. Pakenen. Haluan kadota. Olen vääristynyt. Haluan repiä itsestäni paloja irti. Olen lihonut. Olen epäonnistunut. Itken ja ahmin lisää. Oksennan ja itken. Haluan kuolla.
Viikko sängyn pohjalla, posliinipönttöä halaillen ja kakkua ahmien. Kaikki valuu sormieni läpi. Kuin lasipöly.
Perjantaina soitan äidille. Itken hänelle puhelimessa. Anelen häntä hakemaan minut pois. Ahdistus ja seinät kaatuvat päälleni. Hyperventiloin. Ikävöin kotiin. Itken äidille romahtavani täällä Ei Missään. Saan viikon sairaslomaa. Illalla äitini kurkistaa huoneeni oven raosta ja auttaa kantamaan tavarani autoon. Kotona äidin sylissä voin taas hymyillä kosteilla silmilläni.
Haluan pois ei-kenenkään-talosta. Lopullisesti. Haluan vapauteen ja ystävieni luo. Haluan tuntea itseni hyväksi kehossani. Haluan puhua äidilleni syömisahdistuksestani. Haluan päästä tästä läski-tunteesta. Myöntämisen sanat ovat aivan kieleni päällä, mutta tupakan savu nielaisee ne mukanaan keuhkoihin ja salaisuuksien kuilu äitini ja minun välillä pysyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti