En halua enää. Tuntea syyllisyyttä, yksinäisyyttä. En halua tuntea pelkoa siitä, että rakastan. En enää.
En halua pelätä. En halua syyllisyyden taakkaa jokaisesta murusta jonka painan kielelleni. Haluan elää täysin rinnoin vapaana tuskasta masennuksen verhosta, hengittää tämän kevään ilmaa raikkaana ja uutena.
Pelkään jatkuvasti avata suuni. Syyllisyys on liian suuri. Samalla pelkään jatkuvasti, että suljen suuni kaikelta.
Pelkään katoavani taas siihen kalseaan maailmaan, jossa kasvoni yhtyvät kalpeina huoneeni valkoisiin seiniin, oksennus kuorruttaa sormiani ja jokainen ruoanpalanenkin tuntuu kiveltä kurkussa. Siltä se aina tuntuu. Mutta en huuda, en puhu. Minä odotan jotain tapahtuvan.
Pitäisikö minun puhua? Miksi pitäisi
Miksi edes haluan eroon siitä, joka niin pitkään piti minusta huolta....
Ehkä siksi, että minulla on nyt jokin todellinen, vierelläni. Jokeri katsoo syvälle silmiini ja sanoo 'rakastan sinua'
Ja minä vain epäilen.
Ja minä vain odotan.
Maailmanloppua.
Ja minä vain pelkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti