Hello, Hello
you whoever
this is my story of pain
Konduktööri ihmettelee junashekkiäni. Kysyn onko jokin ongelma, saatko selvää tilinumerosta. "Ei ei, vaan... Tässä lukee että nimesi olisi Maria..?" Voi, niimpä tietysti. Vaisuna ojennan jälleen kelakorttiani ja sönkötän "no mut täs on tää.. johan mä näytin..." "Aa-ivan. Hassua, luulin sua pojaks. No oleppa hyvä" konduktööri sanoo, näpyttelee koneellaan tietojani ja ojentaa junalippuni, merkkaa ja laittaa käytetyn junashekin taskuunsa ja poistuu. Vieressä istujani tuijottaa minua kuin minun naamassani lukisi isolla friikki. Juuri tämän takia minä todella vihaan junashekkejä. Jos nimeni olisi vaikkapa Pekka tilanne olisi aivan toinen, vaikka ruma nimi mielestäni onkin, mutta se on sentään miehennimi. En tiedä, miten tämän selittäisin puoli tutulle vieressäni, joten vaikenen vain asiasta. Luultavasti hänkin oli luullut minua pojaksi. Kuten kaikki muutkin. Saan olla todella kiitollinen, että olen perinyt näin poikamaiset kasvon piirteet ja matalan äänen. Siitä saan olla vihainen kohtalolle, että synnyinkin tytöksi, enkä pojaksi. Minulla on tunne, että olen oikeasti poika. Haluan olla. Minusta myös tulee poika. Toisin kuin normaalit tytöt minä aion kasvaa mieheksi, tulla isäksi, poistattaa rintani ja kasvattaa viikset. Minun sieluni ei ole naisen. Tiedän, että suurin osa ihmisistä pitää minun kaltaisiani hulluina. Tiedän, että suurin osa toisella puolella naureskelee minun ajatuksilleni ja haaveilleni. Mutta tiedän myös sen johtuvan pitkälti tietämättömyydestä, jonka takia hyväksyn sen. Kaikki eivät edes tiedä, mitä transsukupuolisuus tarkoittaa. Kaikki eivät tiedä, että sellaisiksi synnytään. Kaikki eivät ole nähneet sellasita tuskaa, mitä se aiheuttaa, kun tuntee olevansa jatkuvasti väärä ja viha omaa kehoaan kohtaan on niin suurta, että useimmat päätyvät jopa itsemurhaan, eivät kestä odottaa aikaa, kun kaikki olisi taas mahdollista, eivät tunne toivoa siitä, että muuttuisivat koskaan, että koskaan tuntisivat itsensä täysin siksi, mitä haluavat. Se tuska on liian suuri, että kukaan sitä itselleen valitsisi. Tämä ei ole valintakysymys. Siihen vain kasvaa, tai pikemminkin herää, hyväksyy sen tai ei. Niin kuin jokaisen elämässä edessä on aina kuolema, joskus se voi tulla aikaisemmin, juuri tämän asian takia, ettei enää jaksa, ei hyväksy itseään. Transsukupuolisuus on nähtävästi liian raaka aihe puhuttavaksi, liian outo, hullujahan nuo ovat, hoitoon vaan -ajattelutavan takia siitä tuskin tullaan puhumaan vielä vähään aikaan. Miksi en siis jakaisi tarinaani ja tekisi transihmisiä edes vähän tutuiksi ihmisille, edes niille jotka tätä lukevat, tämän blogin kautta. Se olikin alunalkojaan minun tarkoitukseni, purkaa tänne ajatuksia sukupuolisuudesta ja kaikista tunteista, joita se minussa herättää. Kuten aina, myös täälläkin minun oli vaikea edes myöntää mikä minä olen ihmisiäni, olisi niin paljon helpompi ja mukavampi valehdella olevansa poika. Mutta silloin tämä blogi ei täyttäisi tarkoitustaan, aion siis olla avoin tässäkin asiassa. Minä olen hyväksynyt, löytänyt tieni, tehnyt valintani jo monta vuotta etukäteen ja tiedän että tulen joskus olemaan todella ylpeä siitä.
Kuinka tapaistani, karkasin taas aiheesta. Siispä takaisin hetkeen junassa.
Juttu seurani kadottua violeteista pari ovista, viskattuani hyvästit, laitan Brianin laulamaan Battle for the sunia suoraan korviini tappavalla volyymilla. Painan silmäni kiinni ja toivon, että katoaisin, pidättelen itkua tai sitä yhtä hassua kyyneltä, joka tuppaa ilmaantuvan silmäkulmaani vaikeissa tilanteissa. Nielen kipuani sisääni, pidän sen sisällä. Jalkani puutuvat ja sydän hakkaa. Tämä on ahdistus. Pidän sen kuitenkin aisoissaan, pienessä tilassa siihen saakka kunnes pääsen pois junasta, vaikka minulla on tunne, että saatan revetä itkuun millä sekunnilla hyvänsä.
Ja minä olen luut, joita et voinut rikkoa..
Nämä sanat takovat minuun voimaa ja uskoa.
Aatetta, että perkele! Minähän en tähän kaadu, minä onnistun!
Istun katsomossa hiljaa, juon toista puolen litran pepsi maxia. Ajatukseni ovat kaikkialla muualla, paitsi siellä missä ovat kehoni, isäni ja pelikenttä. Mietin vieläkin junan tapahtumia, eilistä iltaa kun tunsin epätoivon ja mietin minne olen menossa, mihin päädyn. Tein taas uusia päätöksiä viime yönä. Peräännyin vanhasta haaveesta pelon takia, en haekaan kevään yhteishaussa ammattikouluun, miesvaltaisalle alalle, vaan kulttuuri painoitteisiin lukioihin. Tämä on toisaalta hyvä. Saan vielä aikaa miettiä ammattiani ja voimistua, saan vieläpä tehdä sellasia asioita, joista pidän. Piirtää, maalata, kirjoittaa ja tehdä kaikkea muuta luovaa, josta nautin, jossa loistan ja näytän hyvät puoleni.
Tauolla katselen kateellisena pitkiä ja hoikkia poikia tytöt rinnallansa. He tilaavat lihapiirakat nakeilla aulan baarista. He ovat poikia, heillä on tytöt, he voivat syödä olematta silti lihavia. Olen niin kateellinen. Itse olen pieni ja pullea, vaikka en syö juuri koskaan. Tänäänkään en syö, vaikka tietenkin haluaisin, mutta se on vain hyväksyttävä sekin. Laihuudella on kova hinta. Aina kun minun tekee mieli syödä jotain lohduttelen itseäni, että tulee vielä aika, kun saan syödä, kunhan olen laihtunut voin taas silloin tällöin syödä vaikka pullankin jos haluan. Sitten kun on aika. Kieltäydyn taitavasti iltapalastakin, vaikka isä on kattanut minullekin lautasen. Esitän huonovointista, valehtelen syöneeni mahani räjähdyspisteeseen kaupungilla, valitan kuinka minulle ei enää maistu mikään, aina keksin keinoin, millä välttää syömisen. Nopeasti olen oppinut suunnittelemaan menoni siten, etten ehdi syödä, että voin helposti valehdella syöneeni, pidän itseni liian kiireisenä, etten ehtisi edes ajatella ruokaa. Ja niin päivät kuluvat, ilman muruakaan. Ilman, että edes huomaan. Teetä, kahvia, tupakkaa, dieetti limuja, vettä. Aamuisin säikähdän törröttäviä luitani. Tavoitteeni on kuitenkin vielä pitkän matkan päässä.
ohhoh, tulipas pitkä postaus, vaikka suunnittelinki kirjoittavani tästä päivästä lyhyesti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti