God if I could fly .
Kiehautan veden kattilalla ja heitän täytetyt pastat kuumaan veteen isäni silmien alla. Tässä pitäisi olla ateriani. Isä heilauttaa ovelta hyvästit ja lähtee kauppaan ostamaan lisää sitä saastaa, jota minunkin tulisi tunkea suuhuni puoliväkisin.
Nostelen pastaa lautaselleni, kannan sen parvekkeelle ja heittelen pasta pallot yksitellen alas syvään lumeen. Kuinka minulle tavaomaisen dramaattista heittää ruokaa parvekkeelta, vaikka pönttöönkin voisi kaataa. Toivon, että metsän pikkueläimille kelpaa pastani, ettei ruoka menisi aivan hukkaan.....
Hajotan haarukalla muutaman pastan lautaselle ja heitän sen tiskiin. Lavastus, kulissi on pystyssä, odottamassa isää kotiin. Aamupalasta kieltäydyin, perustelin etten koskaan syö aamupalaa. Illalla sanoin äidille, että söin isällä kaksi atrian kasvispizzaa hyi helvetti ja tämä oli minulle vielä ennen aivan tavallinen päivällinen ja olen aivan täynnä. Myöhemmin yöllä, onhan nyt uusivuosi, taas yksi ahmimisjuhla, jolloin syödään koko yö ja päivä, äiti yrittää taas tarjota jotain. "Ei tee mieli, en tykkää, no hyi helvetti"
Taas yksi päivä syömättä. Tämä on todella hankalaa, varsinkin kun himoitsin pöydässä olleita sipsejä ja konvehteja. Toinen puoleni, se joka on huolissaan siitä kuinka harvoin nykyään syön, joka pitää tätä sairautena, eikä vain kauneuden tavoitteluna hokee jatkuvasti "ota nyt. et voi kuitenkaan vastustaa. Ota nyt. Et voi kuitenkaa pitää kulisseja pystyssä, valehdella jatkuvasti. Joku vielä huomaa..." Tämä on se laiska puoli. Se lihava puoli. Onneksi se laiha puoli, se jolla on kontrolli hallussa sanoo "ei yhtään mitään!" Tähän puoleen minä luotan, tätä puolta minä tottelen. Se on se visaampi joka tietää, että yhdestä palasta ruokaa tulee kourallinen, lopulta kokonainen sangollinen.
Yritän olla kuuntelematta ja välittämättä äitipuoleni suvaitsemattomuudesta.
Ahdistus tuntuu silti palana kurkussa.
"JILI TULI!!" pikkumies huutaa innoissaan ovelta, kun tallustan lumessa kohti äidin tupaa.
"Heippa veikka" veli sanoo ja hymyilee ja halaa "rakas isoveli". Täällä minä olen Jiri ja poika. Täällä minut hyväksytään. Äiti on hyväksynyt minut 'uudella nimelläni' Jirinä ja 'pojakseen'. Muistan varmasti ikuisesti sen päivän, kun äiti sanoi minun leikkiessäni pikkumiehen kanssa, että minusta tulee hyvä isä. Liikutuin myöhemmin kyyneliin, kun ajattelin sitä. Niin kuin nytkin.
Ai niin, uuden vuoden lupaukseni...
Ensimmäisenä tänä vuonna lupaan olla vahvempi. Pidän pääni asioissa ja lupaan toteuttaa enemmän unelmia, kuin koskaan aikaisempina vuosina. En aio surkutella että voi kun olisi sitä ja tätä voi kun elämä olisi sellaista ja tuollaista, en aio vain puhua, vaan myös toimia! Jos haluan uuden kameran, säästän siihen, enkä vain toivo että joku rikas ventovieras sen minulle joku päivä bussissa tyrkkäisi käteen. Aion tehdä asioista sellaisia, kuin haluan parhaimpani mukaan. Toiseksi lupaan olla ahkeranpi koulussa. Aion opiskella ahkerasti, saada hyviä numeroita. Vain siksi, että tällä tavoin ja vain tällä tavoin voin päästä haluamaani lukioon.
Kolmanneksi liitän toiveisiini salaisen lisäpöytäkirjan; aion laihtua alle 40 kilon. Mahdollisimman pian. Tästä en kuitenkaan puhu kenellekkään, paitsi sinulle, joka luet tätä. Te lukiat olette ainoita maailmassa, jotka tietävät tästä minun salaisesta projektistani luoda itsestäni kauniinpi ja varmenpi. Läheiseni pitäisivät minua kuitenkin sairaana, vaikken käsitä miten ihmeessä. Itse en ajattele tätä sairaudeksi millään tavalla, vaikka haluaisinkin laihtua reilusti alipainoiseksi. Mitä sitten? Kuka on edes määritellyt mikä on alipainon puolella ja mikä ylipainon? Minulla on tästä oma ohut näkemykseni, jonka mukaan minä olen ylipainon puolella, vaikka painoindeksi muuta väittääkin.
Hyvää uutta vuotta kaikille! Olkaa vahvoja ja tehkää elämästä kaunista, elämisen arvoista. Joka päivä.
Kohta katselemaan raketteja ja esittämään uuden vuoden lupaukseni ja haaveeni taivaalle :)
Hyvällä jalalla astelen kohti seuraavaa vuotta, olen iloinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti