sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Wanna fly her away where the sun and rain....


...Come in over my face, wash away all the shame


Hävettää. Vituttaa. Taas menin syömään ihan liikaa! Eilen myöhään yöllä onnistuin ahmimaan sipsejä koura kaupalla ja tänään... Tästä päivästä ei edes puhuta... 50 kalorin nuudelia, puolikas ruisleipä juustolla, suklaata pari palaa ja taas niitä saatanan sipsejä! Ainii, joinhan myös 5 olutta kaupungilla. Humala on varsin ihana asia. Saa ihan luvan kanssa olla holtiton, tehdä tyhmiä, suudella ketä huvittaa ja unohtaa kaiken. Kaiken voi pistää kännin piikkiin, kunhan sen vain muut huomaavat, että olet todella kännissä.

Uuden vuon yönä juoksen lumihangissa, hukutan siihen tämän päivän ja häpeäni. Kaadun syvään lumeen selälleni, kädet palaneina poltan tupakkaa. Ah, ihana tupakka. Miten voisin koskaan lopettaa tätä typerää riippuvuutta, kun olen niin rakastunut tähän pieneen savuavaan ihmeeseen kädessäni. Ahmien imen sen loppuun ja yritän unohtaa. Kaiken. Ihan kaiken.

Lukuun ottamatta syömismokailujani oli varsin ihana päivä. Nähdessäni Pikku Pojan uudestaan tunsin rakastuvani uudelleen. Hänen hymyynsä ja iloonsa, joka paistaa hänestä. Se ilo, pienen lapsen ilo. Se kaikki spontaanius ja vilpittömyys. Se on niin kaunista katseltavaa. Hän on niin suloinen, sisältä ja ulkoa. Rakastan häntä. Vaikka en sitä ole koskaan ääneen sanonut.

Kaljan makuisia pikku pusuja. Suljen silmäni ja haluaisin itkeä onnesta.

Järkyttävä ikävä jyskyttää rinnassani sydämeni tahtiin Pikku Pojan kadotessa pariovista. Ikävöin häntä jo. Ikävöin hänen lämmintä ja turvallista syliään.

Itkua ja raivoa. Äitini huutaa. Minä huudan mitä vittuu sä kuvittelet et koskaan muuttaisin takas tänne ku tää on jo toisena päivänä yhtä riitaa?!

Mieleeni palaa erään illan kauheat ajatukset, siitä kuinka usein äitini on minut hylännyt. Kun olin vielä pieni äitini masentui ja vietiin pois. Kun olin viimein asettunut äidin kanssa, isän ja äidin erottua, oli minun aikani ja äitini vei minut pois. Juuri silloin kun olisin tarvinnut takaisin kaikki ne vuodet, kun äitini makasi Kellokoskella. Juuri silloin kun olisin eniten tarvinnut äidin tukea. Mitä äiti kuvitteli? Viemällä minut hoitoon joka oikeasti olikin vain meidän erottamista toisistaan hän muka auttaisi minua? Oloni on turta ja hylätty. Hylätty, sisältä tyhjä ja juureton taimi, kasvamassa ilman muiden isojen puiden tukea. Kaikki on opittava kantapään kautta. Kukaan ei ole neuvomassa, mitä tehdä ja mitä ei tosiaan kannata tehdä. Olen koditon. Olen orpo. Ei kenenkään talossa minulla on oma huone, mutta se ei ole kotini. Välimaassa, äitini talossa minulla oli huone, nyt se on muuttunut muiden perheen jäsenten varastoksi. Vain punaisia jälkiä seinillä siitä, että joskus siellä elin...

Huomenna taas takaisin Ei minnekään. En haluaisi lähteä rakkaitteni luota, en nähnyt edes Enkeliä vielä. Olisin vielä halunnut kymmeniä, satoja, tuhansia märkiä pusuja ja haleja Pikku Pojalta. Toisaalta taas haluan sinne, luovuuteni ja rauhan nurkkaukseeni, paikkaan jossa saan olla ihan rauhassa, ilman paineita, paastota ja polkea kuntopöyrää niin paljon kuin vain haluan. Kukaan siellä ei todella välitä syönkö milloin ja mitä, vain syönkö ollenkaan.

Popsin pillereitä ja kurkun kostukkeeksi otan rauhoittavaa liuosta. Koluan lääkekaappeja niin kauan kunnes löydän jotain, jolla voi sekoittaa päänsä tai syön tarpeeksi lääkkeitä, että suuni alkaa vaahdota.
Kuiskien huudan itselleni ja omat nyrkkini lyövät reisiini. Niihin oksettavan pehmeisiin läski reisiin. Tämä on kosto, siitä etten taas osannut, kosto siitä että pilasin taas hyvän päivän. Tämä on protesti. Ja minä olen vain hankala marttyyri.

Ei kommentteja: