Luon itselleni turvaa kuvitteellisesta maailmasta, jossa olen poika. Turrutan tuskani ja tyytymättömyyteni syömättömyyteen. Luulen, että suojelen näin itseäni niiltä todellisilta tuskilta, joista kärsin kohdatessani todellisuuden, sen mikä oikeasti olen. Ehkä yritän myös luoda itsestäni paremman laihduttamalla, jotta voisin olla edes jossain muodossa tyytyväinen kehooni.
Minulla on mielessäni selkeä visio miltä minun tulisi näyttää ja tiedän, että kun pääsen niihin mittoihin, en tunne enää tarvetta laihtua, sitten olen tyytyväinen. Tämän takia en pidä itseäni sairaana, en usko, että minulla olisi mitään syömishäiriötä. Tai sitten olen niin syvällä siinä häiriössä, kuin vain olla voi. Nii syvällä, että valehtelen itselleni pitääkseni häiriön päällä, etten vain päästä sitä pakoon. Jos vuosien tuskailu painon kanssa on nakertanut niin syvän kolon maailmaani, että häiriö on tarttunut siihen syntyneeseen koloon niin tiukasti, etten edes itse tiedä olevani sairas. Jos se on niin salakavala. Ehkä olenkin sairas tietämättäni. Tai sitten en ole. Jos minulla on vain pienempi käsitys laihuudesta. Siksi minä laihdutan.
Kaupungilla oli tänään ihan hirveää. Tuntui, kuin jokainen vastaan tuleva olisi ollut laihempi, kuin minä! Vertailin jatkuvasti jalkojani muiden jalkoihin, vilkuilin jatkuvasti itseäni peileistä ja siellä se sama ruma rotta, paksuine lyhyine jalkoineen tuijotti kauhistuneena takaisin. Olisi tehnyt mieli juosta karkuun. Niin kuin kerran teinkin. Pahin oli juuri psykiatrian polin ovilla, kun kävin vielä hermosauhuilla, ennen pääni avaamista sille typerälle naiselle... Tuo tyttö oli ehkä laihin koskaan näkemäni tyttö. Olin niin kateellinen. Häpesin itseäni niin paljon, että olisi tehnyt mieli piiloutua hupparin sisään. Olisi tehnyt mieli juosta äärettömiin, kulua täysin loppuun. Palaa jaloista latvaan saakka. Tuhoutua sirpaleiksi, kuin peili jonka löin rikki heijastukseni silmien edestä.
Aikani polilla meni kuitenkin ihan hyvin. Menin suoraan asiaan haluan lääkkeet ahdistukseen. Puhuimme ahdistuskohtauksistani, millaisia ne ovat ja sen sellaista. Kerroin, että joskus kun minua oikein ahdistaa, minua alkaa oksettamaan, ja joskus työnnänkin sormet kurkkuun, ikään kuin puhdistuakseni. Saadakseni pahan ulos. Nainen kysyy onko tämä jokin yritys laihtua. Valehtelen päin kasvoja, etten yritä laihduttaa, ettei painoni ole tippunut. Nainen kysyy viiltelenkö vielä. En minä valehtelen jälleen. Teen sitä edelleen, tosin paljon harvemmin. Vain hätätapauksissa. Olen ylpeä, että olen näinkin hyvin päässyt siitä eroon. Olen todella yrittänyt, mutta se on vaikeaa.
Ennen lähtöäni Ei minnekään kävin Hesburgerissa, ostamassa kasvishampurilaisen. Sain aikuiselta rahaa ruokaan. Odotan hampurilaisen mukaani ja lähden juoksemaan juna-asemalle. Matkalla heitän hampurilaiseni viereiseen pusikkoon. Kuitti on yhä taskussani todisteeksi, että olen syönyt.
Illalla tein ruokaa, tofupuikkoja. Söin itseni aivan täyteen, 5 tofupuikkoa, salaatinlehteä ja paistettuja kasviksia ja sieniä. Ahdistaa. Tämä tuskin auttaa minua laihtumaan... ei sitten ollenkaan. Hävettää. Haluan vain juosta ja juosta kadota jonnekin, missä ei ole ruokaa, eikä muita ihmisä pakottamassa syömään. Ihmisiä, joiden takia pitäisi syödä, etteivät he vain passita hoitoon.
I'm so sick and tired of this
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti