Jalkani puutuvat, niitä pistelee. Suuni on kuiva, kuin täynnä hiekkaa. Haistan hien ja ummehtuneen ullakon. Silti pakotan itseni etäänpäin, entistä kovempaan vauhtiin. Ylös, alas, ylös, alas. Katselen paksujen reisieni jatkuvaa liikettä. Kauhistun ja lisään taas vauhtia en halua tälläisiä enää 51 km/h, pulssi 132, 611 kilokaloria. Nousen kuntopöyrän selästä ja horjahdan nostellessani sukkiani lattialta. Huimaa ja näkökentässäni on mustia aukkoja.
Vettä, pillereitä, teetä ja kahvia. Ei mitään kiinteää. Päivällisen aikaan piilouduin sängyn alle, kuin pikku lapsi mörköjä piiloon. Ruuasta onkin tulossa minulle mörkö. Minulle lehittynyt outo viha-rakkaus-suhde ruokaa kohtaan. Toisaalta himoitsen sitä, mutta päädyn kuitenkin usein miten heittämään ne päin seiniä. Viime yö meni vatsarutistuksia ja punnerruksia vääntäessäni. Hetken tunnen olevani taas ylpeä itsestäni, mutta vain hetken. Olen kuitenkin vielä se sama pullaposki, läskireisi, kaljamaha. Vielä on paljon kirittävää. Siksi ajattelin, että paastoan huomisenkin.
Mietin, milloin tätä voisi kutsua sairaaksi? Onhan tämä jo aika hullua... Ei kai ole normaalia olla monia päiviä syömättä? Yksikin päivä syömättä omasta tahdosta ei sekään kuulosta normaalin ihmisen käyttäytymiseltä.
Se tulee aina kun sitä vähiten osaa odottaa. Juuri, kun ajattelen, että kaikkihan on itseasiassa ihan ok, se hiiviskelee selkäni taakse, yllättää minut mustilla siivillään. Tämänpäiväinen ahistuskohtaus jäi kuitenkin suhteellisen pieneksi. Ja hyvä niin. Muistin taas tänään kuinka todella vihaankaan tätä paikkaa, tätä taloa, tätä koko kylää. En voi elää nuoruuttani vapaasti, kaikki parhaimmat vuoteni jäävät muistoiksi tänne. Kuulin juuri, että joudun viettämään syntymäpäiväni täällä. Tai siis sen seuraavan viikonlopun, jolloin minun tarkoitukseni oli juhlistaa niitä. Possut sosiaalityöntekijät päättivät tästäkin. Tuntuu siltä, kuin koko elämäni olisi heidän käsissään, koska tietenkin se, että asun nyt täällä vaikuttaa siihen, miten käytän tulevaisuuteni.
Huomenna pitäisi mennä psykiatrianpolilla käymään. Ihan vain juttelemassa niitä näitä, täysin turhan päiväisiä asioita, niin arkisia, ja kun minun arkeni on yhtä samaa puuroa, ei siitä paljon jutunjuurta synny. Hain itse lähetteen sinne, jo kolmatta kertaa, ihan vain jotta saisin lääkkeet ahdistukseeni. Toisaalta en nyt tiedä onko se loppujen lopuksi niin välttämätöntä. En edes jaksaisi lähteä koko päiväksi kaupungille notkumaan, että pääsen tunniksi jauhamaan paskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti