Koko päivän olen odottanut tapahtuvaksi jotakin, joka ei tapahdu tänään, eikä huomenna. Tuskin ylihuomennakaan. Odotan sitä pahinta hetkeä, kun minua käsketään pakkaamaan välttämättömimmät tavarat ja minut viedään pois, syrjään, säilytettäväksi kaikista vaikeimpien ihmisten pariin. Sinne minne viedään kaikki joiden elämän halu on kärsinyt, kaikki ne joilla ei ole enää voimia ponnistella sairaudesta. Minä kuljen sen alueen rajoilla, jyrkänteen reunoilla. Jos tähän rotkoon putoan ylös kiipeäminen tulee olemaan vuosien tuskallinen taistelu. Se taistelu pistäisi koko elämäni uusiksi, romuttaisi kaikki suunnitelmani yhdellä kerralla. Kaikki turvaa tuovat suunnitelmat huomisesta ja tulevaisuudesta, kaikki lohduttavat haaveet omasta asunnosta ja vapaudesta, laihuudesta ja onnellisuudesta.
Minut on ajettu nurkkaan, josta en pääse pakoon ahdistelijoitani. Minulla ei ole varaa valita mihin suuntaan lähteä. Minulle ei anneta mahdollisuutta. Yritän pitää itseni pinnalla. Nostan suupieliäni ylöspäin, yritän nauttia pienimmistäkin asioista, että voisin edes hetken olla onnellinen. Täällä Ei missään en koe sellaisia tunteita. Täällä olen turta.
Mietin, kuinka pitkälle monet voidaan ajaa huonon itsetunnon avulla. Mietin kuinka pinnallinen maailma onkaan. Maailman kauneimmatkin ihmiset väheksyvät itseään jonkin sellaisen edessä, mikä ei ole totta. Teennäisistä markkinointi illuusioista ovat syntyneet meidän kuvamme kauneudesta.
Kannan suurta syyllisyyttä. Luulen, että pitämällä kiinni ystävieni käsistä otan vielä heidätkin mukaani pohjalle. Syytän itseäni siitä, että rakkaimpani voivat nyt hekin huonosti. En kestä kuulla, kuinka rakas itkee syömiään kaloreita ja ettei riitä minulle... Mietin, ehkä löysin syyn sille miksi haluan edelleen laihtua. Luulen, että pelkään samoin, kuin rakkaani. Että en riitä. Mustasukkaisuus puree sydäntäni ja minä haluan olla parempi. Haluan olla hänelle paras. Haluan olla varma, että tällä kertaa hän jää luokseni. Päätän olla syömättä huomenna hänen vuokseen.
Kuinka hukassa olemmekaan... Kuinka syvään mereen olemme vajonneet...
Oksettaa. Kaduttaa. Peilailen itseäni
jatkuvasti, kokeilen käsin olenko lihonut. Pakkotoimintoja sen jälkeen,
kun olen syönyt. Liikuttelen jalkojani istuessani tuolilla, juoksen portaat.
Pakkoliikkeitä syömisen jälkeen. Tekisi mieli polkea kuntopöyrää jalkojen
katkeamiseen saakka, oksentaa syntiset pop cornit, taco sipsit, kaikki hetkelliset
himoni ulos. Huomenna en syö. Kukaan ei voi minua pakottaa syömään ja minä
aion olla taas vahva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti