It doesn't hurt me.
You wanna feel how it feels?
You wanna know, know that it doesn't hurt me?
You wanna hear about the deal I'm making?
You be running up that hill
You and me be running up that hill
Äiti oli tehnyt taas eväsleipiä töihin. Isomman annoksen, kuin eilen. Kokonaisen eväslaatikon. Miten ihmettä hän kuvitteli, että noin suuri määrä kiinteää ruokaa ikinä mahtuisi minuun? Äiti oli koko päivän vierelläni. Se teki leipien tuhoamisesta mahdotonta. En mä tästä leivästä tykkää. Tyrkkäsin laatikon äidin hämmästyneeseen syliin. En syö. Kyllä sun pitäis syödä. Oot laihtunu iha sairaasti. Juuri noita sanoja olenkin kaivannut jo kokonaisen viikon.
Työpäivä oli äärimmäisen uuvuttava. Reidet maitohapoilla minut ajettiin tekemään entistä raskaampia tehtäviä, vaikka en edes meinannut pysyä pystyssä. Näihin tehtäviin suurimmat voimani piileskelevät mielessäni. Aamulla tein pitkän kävelylenkin koiran kanssa. Minä oikeasti hymyilin ottaessani juoksu askelia, keveitä pyrähdyksiä. Kerrankin olin edes hetken irti tästä maasta. Hypin niin korkealle, etteivät painovoiman kädet enää yllä minuun. Olen tänään niin keveä. Minä todella nautin tästä.
Olen niin uupunut. Nukahdin autoon yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka päätin pitää silmäni auki. Pieniksi sekunneiksi kuitenkin vaivuin unimaailmaan.
Kotona oli taas ruokaa. Äiti ojentaa lautasta. Yrttivoipatonkia. Kiitän hiljaa katse lehdessä ja hörpin teestäni. Äiti hoputtaa syömään. Joo joo kohta ja esitän lukevani todella keskittyneesti. Lopulta äidin inttämiseen hermostuneena sanon, etten vain halua syödä, en jaksa, eikä minulle maistu. Äiti pyytää minut tupakalle. Hän kuulustelee vakavin silmin, mikä minun on, kun ei ruoka maistu. Sanon vain, että pari asiaa painaa mieltä. Ja niinhän se onkin, mutta se ei ole se todellinen syy syömättömyyteeni. Ahdistus. Taas. Äitini kysyy liittyykö se kavereihin. Vastaan, että tavallaan joo. Äiti sylki myrkyn ulos, sun kaverit on jossain pitämässä hauskaa ja sua harmittaa? Nyökyttelen. Äiti lohduttaa, että se on vain yksi viikonloppu, niitä tulee lisää. Olisi tehnyt mieli huutaa, että minun viikonloppuni ovat kaikki tälläistä pimeässä värjöttelyä, milloin tulee niitä kivoja viikonloppuja, jotka auttavat jaksamaan kaikkea sitä paskaa? Tyydyn kuitenkin pitämään kaiken sisällä. Säästän itkun yläkertaan laina petiin, joka joskus oli minun. Vedän peiton pään yli, piiloudun keräksi peiton alle ja annan itkun tulla. Mietin synkkiä. Mietin elämää. Mietin sen arvoa. Onko se tälläisenä minkään arvoista? Tunnen syyllisyyttä siitä mikä olen. Mietin kuolemaa. Haluan kuolemaa. Suljetuilla silmäluomieni taivailla näen kuvia. Verisiä kuvia minusta syleilemässä haulikkoa, kuvia hautakivestäni. Vajoan epätoivon karvaaseen painajaiseen.
kahvia, teetä ja purkkaa. Ei, mitään kiinteää en syö.
Voisinpa paastota huomisenkin... Voisinpa kokea tämän saman ylpeyden tunteen huomennakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti