Vihaan sitä, kun mikään ei muutu. Vaaka näytti tänäänkin 45. No hyvä on, ehkä olen puoli kiloa laihtunut, en tiedä tarkkaa lukua. Viimeksi se taisi kuitenkin olla hieman yli 45...? Voi, kun haluaisinkin digitaalisen vaa'an. Voisin iloita jo niin pienistä, muutamista sadoista grammoista. Päivät näyttävät jokainen aivan samalta ainakin siellä Ei missään. Herään joka aamu samalta kyljeltä, nousen, puen vaatteet ja pistän sen saman karvahatun päähän, paiskaan oven kiinni perässäni ja menen aina sinne samalle nurkalle, sytytän tupakan aina samalla tavalla, toistan samoja tupakan polttoon liittyviä maneerejani. Toistelen samoja lauseita, jankutan. Joka päivä sama rytmi. Poljen paikoillani reisiä myöten lumi hangessa, enkä pääse eteenpäin. Tämä lumi hanki on elämäni. Se tuntuu niin merkityksettömältä ja turhalta, kun ei ole mitään. Oloni on tällä hetkellä vain tyhjä. Näppäimistön hiljainen naputtelu kaikuu luissani. Sormenpäitä pistelee tätä kirjoittaessani. Haluan päästä eteenpäin. Haluan todella kasvaa, aikuistua ja saada aikuisen luottamuksen. Haluan vapauteen. Haluan oman kodin, jonne voin aina piiloutua, kun haluan, lähteä, kun haluan, pitää jääkaapin ja keittiönkaapit tyhjinä, vatsan tyhjänä. Päästää mieleni ja kaikki ideani vapaaksi kotini tupakan savuiseen ilmaan. Siitä minä haaveilen. Omasta kodista, josta voin luoda aivan oman ajatuksieni linnan, tehdä ja jättää tekemättä mitä huvittaa. Voisin koota ajatukseni seinille, liimailla salaisimmatkin mielikuvani niihin. Voisin pitää jääkaapissani mitä haluan. Vaikka vaatteita. Se vasta onkin lystikäs ajatus. Voisin hankkia sen digitaalisen vaa'ankin. Laittaisin sen kunniapaikalle, muistilapuksi siitä, mitä on vielä tehtävä. Voisin tupakoida sisällä. Samalla, kun kirjoitan. Ei, ei, ei. Ei tupakkaa, vaan sikareita! Hymyilen haaveilleni. Paremmasta haaveileminen tuntuu lohduttavalta, aivan kuin minulla olisi jotain. Toisaalta tunnen katkeruuden palan kurkussa. Oma koti on kuitenkin tämän vuoteni päämäärä. Tänä vuonna haluan uudistua täysin. Aloittaa puhtaasti uudesta alusta jossakin ihan muualla, kuin Ei missään tai siellä täällä. Haluan enemmän onnellisuutta.
Päivällä töissä ahdisti. Suunnattoman paljon. Niin paljon, että lukittauduin vessaan. Kaikki alkoi wieneristä ja loppui itkuun. Tunnustin Pikku pojalle. Hän oli jo epäillyt, että laihdutan. Hänen vastauksensa tähän oli jotakin siihen suuntaan, että kyllä sä siitä laihdut älä nyt murehdi, oot jo edistyny tosi hyvin yritin selittää, että näin minun ei ole hyvä olla. Tässä kilpailussa ei ole maalia, jonne juosta, sanoin. Mikään ei tule olemaan tarpeeksi. Tällä kertaa minun on paljon helpompi myöntää. Onhan tämä jo toinen kerta tässä taistelussa. Toinen kerta, kun yritän päästä lentoon.
Tällä kertaa haluan onnistua. Minun on pakko. Muuten palan loppuun. Pienellä liekillä.Elämä ilman vapauden tuulia ei tunnu miltään.
vettä,
rutosti kahvia
2 keksiä
se kirottu wienerin leivos, josta osan annoin koiralle
lisää kahvia
ja niin suuri katumus, etten syönyt loppu päivänä
ja tein päätöksen; ei enää herkkuja
...ainakaan ennen kuin 40 kilon raja on rikottu
Äiti toi minulle portaikkoon suklaata ja viinirypäleitä,
tarjosi leivonnaisia. Suklaat ja viinirypäleet otin mukaani.
Hävitän ne myöhemmin. Leivonnaisista kieltäydyin.
Häpeä on liian suuri. En voi edes katsoa ruokaa nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti