Yöllinen ahmimiskohatus. Kolusin kaappeja, kaatelin tavaroita, kaivoin roskiksia, jotta löytäisin mitä tahansa makeaa. Keksiä, kohvehteja muutama, karkkeja ja pilaantuneita pähkinöitä. Oksettava syyllisyys. Teki mieli oksentaa, mutta olen päättänyt, etten ala oksentelemaan. Jotta oppisin pitämään itsekurini, paljon pahempi rangaistus ahmimisesta on lihominen, eikä hetkellinen paha olo.
Syön muroja soijajukurtissa. Minua oksettaa. Parin palan jälkeen tunnen olevani jo ihan täynnä. Kurkkua myöten. Mutta todella haluan syödä, joten pakotan pala palalta ne alas. Tunnen luuni, selkärankani istuessani valkoisella tuolilla. En tunne syyllisyyttä. Tämän aterian sallin itselleni päiväni ainoa, tänä iltana, koska olen laihtunut. Sitten paastoan huomisen. Ja ylihuomisen. Toivon mukaan.
Pikku poika puhui ihania ja minä itkin sekavia tunteitani, monta tuntia, monta sangollista kyyneleitä. Hän on minun täydellinen tukeni. Hän hyväksyy minut juuri sellaisena, kuin olen. Sukupuolettomana. Poikana, tytön kehossa. Hän ei kiellä minua olematta syömättä, hän ei pakota minua syömään. Tänään hän kyllä sanoi, että minun pitäisi mennä lääkäriin, puhumaan tästä syömisongelmasta....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti