Hämärä painaa selkääni, taskulampun valo sokaisee silmiäni. Mustuaiset ovat laajentuneet, pysyvät suurina valosta välittämättä. Näytän hullulta pikimustilla silmillä. Varjot silmien alla pitenevät päivän mittaan ja olen nukahtaa keittiön pöytään. Palelen ja tärisen. Kuvittelen sydämeni hakkaavan väärin, rosoisesti, epätahtiin. Oksettaa ja pyörryttää. Kehoni suunnittelee kostoaan viime yön hetkellisestä huvittelustani äidin mielialalääkkeillä.
Pyörittelen lusikkaa sulassa valkosuklaassa. Koputtelen muffinien pintaa haarukalla, tarkistan ovatko ne jo kypsiä. Nostan pellin tuoksuvia muffineja uunista pöydälle ja valutan valkosuklaata jukurrtirusina-suklaa-muffinien päälle. Suosikki muffienejani, joihin minulla ei ole lupaa koskea kieleni kärjelläkään. Tarjoan valkosuklaan tahrimaa lusikkaa pikkuveljelleni nuoltavaksi. Katselen vierestä, kun äitini ymähtelee onnessaan muffinin ryöstäessä hänen sanojaan. Minä juon jo toista kupillistani mustaa kahvia ja hymyilen tyytyväisenä. Olen tyytyväinen itseeni.
Päätin viime yönä ryhtyä taas täys-vegaaniksi. Ihan vain, jotta minulla olisi enemmän syitä olla syömättä pullaa ja kakkuja. Nyt siis 'eettisistä syistä' pannassa ovat lihan lisäksi myös maitotuotteet ja kananmuna.
Clear.
Mustaa kahvia vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti