Kylmä puree jalkoihin. Istun työpaikan kahviossa ja pyörittelen kasvislasagnea haarukassani selkä vahtiin päin. Nostelen ruokaa kohti suutani, nuuskin ja puhaltelen lämpöään höyryävää ruokaa, aivan kuin aikoisin todella syödä sitä. Salaa vahdilta lappaan ruokaa pahvimukiin. Hörpin kahvia ja tyhjennän täyttämäni pahvimukin roskakoriin. Tänään en syö haarukallistakaan.
Illalla syötän pikkuveljelle popcorneja. En ota yhtäkään.
Mustaa kahvia ja clear. Kaikista houkutuksista huolimatta. Olen ylpeä itsestäni.
Tiistai
43. Sairas luku. Se on liian vähän. Se on liian paljon. Sen huomaan peilikuvastani.
Mistä minä olen tehty?Lihavista reisistä, kurittomuudesta, ahdistuksesta, masennuksesta, oksennuksesta, yön pimeiden siltojen puunsäröistä, raudasta ja ikivanhasta särkyvästä posliinista.
Sydämeni on haojavaa posliinia. Makaan sen päällä vessan viileällä lattialla. Ja itken. Oksennuksen maku suussa, hiukset kyyneleistä sekaisin. En pysty. En halua. Toisaalta taas haluan. En tiedä mitä tehdä. Huutaa apua vai vaieta iäksi. Yrittää parantua vai yrittää vapauteen, numero 37 vapauden laitumella. Sinne missä olisin kerrankin tyytyväinen itseeni... Hyss, älä sano mitään, tiedän että se on mahdollista, jos vain haluan. Makaan lattialla selälläni, katselen kylpyhuoneen kattoa, ja mietin kuinka hassulta ja uudelta maailma näyttää väärin päin. Tunnustelen lonkkaluitani, niiden outoja muotoja, tunnustelen kylkiluitani, niiden välejä, lasken kymmenestä yhteen ja katoan painajaiseen, loputtomaan tähtisateeseen luomieni pimeällä puolella.
Yksi lääke uneen. Yksi lääke ahdistukseen. Yksi lääke huviin. Huvi, jotta unohtaisin.
Try to numb the pain With alcohol and pills But it won't repair your trust
You can't stand on two fucking feet With a substance as a crutch
You can't stand on two fucking feet With a substance as a crutch
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti