perjantai 18. helmikuuta 2011

Dirty eyes, collarbones and blond hair = 43 kg chaos.

Keskiviikko

Aamupalaksi mustaa kahvia ja kylmä suihku. Lounaaksi ostin kaupungilta kirjan ja hiusvärin. Päivälliseksi elokuvia ja lisää kahvia. Iltapalaksi valehtelua äidille syömisistäni. Clear.

Syyllisyys painaa vieläkin sydäntäni, kun näen hänen surulliset kasvonsa,
kuulen hänen vaikerointinsa ja kaikki ne valheet, joita hänen omatuntonsa hänelle latelee.
Liian paljon olen rikkonut. Minun syyni.



Torstai

Plops, plops, plops kuuluu tiputellessani pizza paloja ja sipsejä veteen. Kaadan päälle vielä lautasellisen muromyslejä. Vedän kahvasta ja minun lounaani, välipalani koko päiväinen ruokani
katoaa viemäreihin jälkeäkään jättämättä. Ärsyttää tehdä näin. Maailmassa on ihan tarpeeksi nälkää näkeviä, ilmankin, että eräs hölmö, joka omasta tahdostaan pitää itseään nälässä, vetää ruokaa pöntöstä, kuin roskaa. Ärsyttää kun äitini, ilman erillistä pyyntöäni kantaa minulle kaiken maailman ruokaa kotiin, ihan vain hävitettäväksi, oksennettavaksi. Jos sä takaisin kotiin muutat, niin pistän sut kyllä kunnon lihotuskuurille! Hän uhkaa. He he, sehän nähdään. Minun on paljon helpompi paastota täällä, äidin luona, kotona, kuin Ei Missään, Ei kenenkään talossa. Luulen sen johtuvan siitä, että voin psyykkisesti paljon paremmin äidin luona. Itseasiassa en ole syönyt lääkkeitäni sen jälkeen, kun äidilleni tulin, ja siitä on kohta lähes viikko. Ja oloni on... Hyvä. Kerta kaikkisen mahtava. En ole juuri lainkaan ahdistunut, en edes alakuloinen!


Tupakan paksu savu leijailee, leikkii, tekee hassuja kuvioita, kuin maan pinnalle pudonnut pilvi. Kylmä tuuli nakertelee kasvojani, nenän päätäni, tupakan varren ympärille kietoutuneita sormiani. Ajatus. Henkäys. Imaisu. Ajatus. Mietin menneitä. Sitä kuinka tähän päivään on jouduttu. Kuinka aikani Ei missään on vain madellut eteen päin. Siitä päivästä, kun äitini ja minut erotettiin toisistamme on jo yli vuosi. Mietin mitä se aika on elämässäni merkinnyt. Kuinka turhalta se tuntuukaan. Mitä apua olen sieltä saanut? Nyt kun mietin.... En juuri mitään. Vuosi sitten arki äitini kanssa oli yhtä huutoa ja posliinilautasten sirpaleiden taistelua. Siksi toisaalta psyykkeeni korjaamiseksi oli hyvä rauhoittaa minun arkeni, muuttaa pois.. Mutta Ei kenenkään talossa oleminen ei enää tunnu hyvältä. Pelkästään ahdistavalta, kuoleman raunioiden juurilla makaamiselta, ilman minkäänlaista päämäärää elämälleni, ilman tarkoitusta, ilman ystäviä, erossa perheestäni. Olen alkanut ikävöimään takaisin äidin luo. Ikävöin jopa takaisin siihen tylsään pikkukylään, rumaan tupaamme, joka ennen niin ankealta vaikuttavan mäen päällä nököttää. Siellä on kuitenkin perheeni, sinne voisin taas tehdä kotini ja tuntea kuuluvani jonnekin. Siellä olisin aina rakastettu. Siellä olisin olemassa. Minusta tuntuu, että olen ollut Ei missään jo liian pitkään. Ei hiusvärinkään saa antaa vaikuttaa liian pitkään sen toivossa, että väritulos olisi parempi. Liika on aina liikaa. Liika on huonosta. Joka suhteessa. Ja minusta tämä on jo liikaa. Niin paljon liikaa, että se on jo viemässä minua takaisin alas, pohjalle ja lopulta salpaa hengitykseni, tekee minusta kylmän ja elottoman omilla käsilläni. Lähes elotonhan minä olen, siellä Ei missään. Yksi koristetyynyistä sängynpohjalla, yksi haamu kaupan nurkilla tupakalla, se joku tiikeri-hiuksinen sukupuoleton varjo, jonka nimeä ei tunneta varmaksi.





Minä syyllistän perheeni hajoamisesta itseäni. Pelkästään itseäni ja masennustani, johon äitinikin väsyi. Olen ollut itsekäs ollessani niin vaikea, huomionhakuinen. Vaikka äitini oli vasta raitistunut ja päässyt yli masennuksestaan, minä aiheutin hänelle huolta ja pelkoa omilla teoillani, kiukuttelemalla pikku asioista, viiltelemällä lähes syyttä tai vain koska olin väsynyt elämään. Olisin voinut olla pienenpi, olla vain hiljaa ja yrittää yksin kovemmin, ajatella positiivisemmin. Pitää kyyneleet sisälläni päivisin ja itkeä öisin. Olisin voinut raahata raskaat jalkani useammin kouluun, siellä kun näin ystäviänikin ja saatoin jopa naurahtaa. Sekin olisi tehnyt vain hyvää, käydä koulussa siis. Mutta minä jäin vain tuleen makaamaan, tein kärpäsestä härkäsen ja jokaisesta asiasta ylitsepääsemättömän. Ei ole kummoinenkaan ihme, että äitinikin väsyi katselemaan arpisia käsivarsiani, kun aina itsepäisesti työnsin hänen tarjoaman avun syrjään ja pudistin päätäni jokaiselle rohkaisevalle halaukselle.


Tyhjässä talossa ajatukset todella valtaavat jopa sopukan.





Mustaa kahvia, muutama lasillinen pepsi maxia. Clear.

Ei kommentteja: