Kulkuri takertuu paitaani, vetää lähemmäs itseään, katsahtaa huuliini, yhden pitkän sekunnin hän katsoo minua suoraan silmiin kunnes minä käännän häkeltyneenä kasvoni pois päin, nojaan leukani hänen olkaansa ja halaan kovaa. Irrottaudun ja vilkutan. Ikkunasta jään katsomaan kaikkoavia auton perävaloja.
Aivan kuin kauan sitten, kun vielä olimme rakastuneita, hänen nappi silmänsä tuijottivat minua tänäänkin. Hän hymyilee ja ujosti kääntää katseensa pois, katsoo uudestaan. Suloinen. Kulkuri. Kulkuri, joka minut monesti sai minut itkemään olemalla oma itsensä. Se suloinen joka ei jää yöksi, jonka tuoksuun ei kukaan saa herätä. Se johon vain masokisti rakastuu. Kauan sitten minä halusin olla se, ensimmäinen joka saisi hänet jäämään. Halusin niin palavasti, uskoin niin sokeasti pystyväni siihen, että kun lopulta huomasin etten ole tarpeeksi sammuttaakseni hänen etsimisen haluaan, annoin hänen mennä. Nyt hän on löytänyt tiensä takaisin luokseni. Ja minä olen kadonnut jonnekin etsimään jotain tietämättä edes itse mitä etsin. Siksi olisi väärin antaa hänelle toivoa. Vaikka... Oh god, minua nyt kaduttaakin etten ottanut häntä syliini.
Tässä maailmassa on liian monia ihmisiä, joita rakastan, joita himoitsen. Minun rakkauteni on yhden illan pituinen, en voi lupautua pidemmäksi aikaa, en voi omistautua vain yhdelle. En halua sen loukkaavan ketään, en enää, kannan jo tarpeeksi syyllisyyttä kaikista niistä itsetunnoista, joita olen romuttanut lähtemällä ilman hyvästejä, ilman selityksiä. Still I feel so fucking lonely without that someone... Without kisses and hugs.
Kolmas päivä syömättä. Ja minusta tuntuu kuin en koskaan enää tulisi tarvitsemaankaan ruokaa.
Minua pelottaa ajatus siitä, kuinka vaikealta syöminen taas luultavasti tuntuu, kun on taas pakko syödä.
Mustaa kahvia, pepsi maxia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti