Heijastus. Vihaan sitä. Vihaan näitä silmiä. Näitä huulia. Nenää. Mahaa. Reisiä. Ainakin. Hiukset. Typerät hiukset. Oksetan itseäni. Miksi minä synnyin tälläiseksi? Näin suureksi ja rumaksi. Miksen voisi olla vain ihoa ja sulkia, kevyitä luita. Miksen voisi vain nousta lentoon...
Käperryn sänkyyn ja nyyhkytän hetken mustaan peittooni, turvapeitteeseeni. Heittäydyn lattialle ja alan punnertaa. Pakko tehdä jotain, pakko purkautua. Laitan musiikin soimaan, rähisen ja huudan mukana maitohapoille saakka.
Punapää on lomalla. Pitkään. Äskettäin istahdin miettimään, ketkä ihmiset ovat minulle rakkaita. Huomasin, että en saa heiltä keneltäkään vastakaikua. Tai huolenpitoa. Kunnes muistin Punapään.
Silti..
Olen niin yksin.
Morso puhuu tyhmiä ja minua ärsyttää. 'Alkoholi on minun kultani'. Aha, laihdutus onkin minun kultani, ajattelen ja nielen. Eihän tästä saa puhua. Olen jo puhunut liikaa, ja koska niin moni tietää jo tästäkin blogista, olen jopa miettinyt uuden luomista. En jaksa sitä, että jokaisen tupakkatauon puheenaihe on uusin päivitykseni.
Aikuinen moittii moitteetonta huonettani. Ärsyttää. Vituttaa.
Jokeri syyttää minua kaikesta, tai ainakin pukeutuu uhriksi. Aivan kuin minä en voisi pahoin ollenkaan.
Coca-cola zeroa ja vettä.
Kylkiluuni jo kurkistelevat ihon alta ja silti pelkään vaakaa. Pelkään sitä pettymyksen tunnetta, kuin putoaisi lattian läpi, kun se näyttää liian paljon.
P.s Haluan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti